Paahteisella pihalla istuu pieni, sairas lapsi ja odottaa, jätettynä hirveän suuren hatun alle piiloon. Hän odottaa yhä järkähtämättömällä luottamuksella äidin lupaamaa nimipäivä-pakettia, jonka äiti kaukana suuressa kaupungissa on aikoja sitten unohtanut tai pudottanut kadulle, jättänyt elokuviin tai pistänyt piirongin laatikkoon, sitä sen koommin ajattelematta. Kömpelön suojaavan jättiläislinnun kaltaisena Nonna-täti tulee postikonttorista, hyvinkin ymmärtäen, miksi paketti viipyy. Hän taapertaa terhakasti rappusia alas ja uskoo näyttävänsä toivovalta. Mutta hänen ryppyiset kasvonsa ovat täynnä mieliharmia, jonka lapsi käsittää. Hän yrittää tekaista valheen, jottei kauhea totuus, jonka lapsi kuitenkin aavistaa, pääsisi murtamaan hänen pikku sydäntään.
Tuo ilmilausumaton totuus sattuu suoraan Jeremiaankin sydämeen. Paketti ei tullut. Pakettia ei tule. Paketti on illusioni.
Jeremiaskin odotti jotain, tietämättään. Joka kerta postia hakiessaan hän tunsi epämääräistä odotusta. Tyhjyys täytti hänen ankean sielunsa, joka huusi jotain, salaperäistä kirjettä, jotain sanomaa, joka kaiken muuttaisi. Mitä hän odotti? Niin, mitä tuommoinen tyytymätön Jeremias ylimalkaan voi odottaa? Lähettäisikö Jumala hänelle poste-restante-kirjeen? Tarttuisiko Hän kynään ja kirjoittaisi: Minun rakas Jeremiakseni. Sinun ei pidä maalata pirua seinälle. Se on rumaa ja se on tyhmää. Odotapas, minullapa on jo taskussa jotain sinulle. Saat nähdä, miten mainion iloiseksi tuletkin, kun muuanna aamuna heräät ja huomaat sen. Odota vain. Enpäs sanokaan muuta. Sinun uskollinen jne.
No niin, ei postissa ollut mitään sellaista kirjettä tänään. Mutta oli joukko sanomalehtiä. Ja niistähän saattaa lukea yhtä ja toista, rivien välistä, kuka taitaa lukea.
Oikeastaan olikin Jeremias intohimoinen sanomalehtien lukija. Hän ei lukenut erotuksetta kuten Buffalo palstan toisensa perästä, junien aikataulut, kirkollisviraston ilmoitukset, tiedonannot, kaikki, saadakseen vain aikansa kulumaan ja vetääkseen ikävystymistä nenästä, — mutta hän ei myöskään lukenut pääartikkeleita, kuten järkevien ihmisten on tapana. Poliittinen humbuugi oli hänelle jo aikoja sitten paljastunut. Kaikkinainen humbuugi. Hän oli ylpeä kyvystään nähdä asioitten ytimeen. Koulussa hän oli nähnyt opettajiensa, toimistossaan päälliköittensä aivoitukset. Naisten salaisimmat vaikuttimet hän näki. Ja sanomalehtien valheet. Ja uskon kuvitelman ja rakkauden ruokottomuuden. Koko elämän narrinpelin. Hän oli tyytymätön järkevän oikeudella. Nurjamielisyys kasvoi, muodostui hivuttavaksi, nyrpeys paisui valtavaksi. Hänellä ei ollut mitään illusioneja, siitä hän oli ylpeä. Hän verhoutui ylenkatseeseensa suurta yleisöä kohtaan, joka antoi puijata itseään pettävällä häikäisyllä.
Tietoisesti hän ei etsinyt mitään sanomalehdistä. Siihen hän oli liian ovela. Mutta hän luki niitä intohimoisesti. Hän luki niitä salaista pahetta harjoittavan henkilön kiihkomielellä. Hän etsi ja hän löysi niistä myrkkyä, huumausta, vaarallista, seikkailujen kiihoitusta, sitä, mitä toiset saavat viinistä, morfiinista, kokaiinista. Löysi mieltä järkyttävät, kuivan lakooniset uutiset, murhista, onnettomuuksista ja tulipaloista, — hänelle purppuraista jääjuomaa. Huomaamatta, näennäisesti välinpitämättömänä, mutta arvoituksellisen kiihtyneesti imi hän itseensä uutiset vähin annoksin ja nautti kauhun autuudesta — siitä ainoasta, joka hänellä oli jälellä, ainoasta, joka oli kyllin myrkyllistä tehotakseen hänen myrkytettyyn vereensä ja salli tuokioksi hänen unohtaa itsensä ja pudistaa pois ihmisvihansa. Hän sulautui silmänräpäykseksi noihin tuntemattomiin, kiusattuihin sieluihin, ruhjoutuneihin jäseniin, eli kuolinkamppailun mysteerion, kasvoi irti itsestään, koki identtisyyden.
Hän luki vaivat nähneestä laivurista, joka niin monesta myrskystä suoriutuneena kuitenkin salaman oikusta sai surmansa, ja hänen koirastaan, joka oli tarrautunut reimariin kaukana myrskyävällä merellä, pysyäkseen syvyyksiin vajonneen isäntänsä läheisyydessä. Hän kuuli koiran ulvonnan, hän ei voinut sitä unohtaa. Hän näki, miten koiraa yritettiin repiä irti reimarista, miten tuo pieni märkä ruumis tarrautui siihen yhä tiukemmin, uskollisuuden ihmeellisellä voimalla: Uskollisuus — se on sana. Mutta mikä on se voima? Tätä hän mietiskeli. Voima, jota kuolema ei tee tyhjäksi, vaan suurentaa. Hän ei mielestään ollut koskaan tuntenut sitä voimaa; koskaan ei häntä ollut johtanut omaa tahtoa väkevämpi mahti. Mutta että sellainen voima oli olemassa, se häntä hämäännytti.
Hän luki työmiehestä, joka joutui hurjasti kiitävän automobiilin alle ja ehti iskeytyä kiinni pyörän likasiipeen, pitäen siinä itseään pitkät kuoleman sekunnit, kunnes tuhoamisvoimat kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Mikä geniaalinen pika-intuitsioni noissa aivoissa: käsittää ja hallita tuo kauhun tilanne, ei sekunnin murto-osassa — sillä se olisi ollut liian myöhäistä — vaan paremminkin murto-sekunnissa ennen tapahtumaa. Metsäeläimen salamannopea valmius vaaran uhatessa.
Hän vavahti, ikäänkuin hänen silmänsä olisi osunut valonsäteeseen, joka sattui johonkin sellaiseen, jota hän ei uskaltanut katsoa — mutta jonka hän kuitenkin aavisti, oli kenties aina aavistanut. Ihminen kulkee kadulla, jokapäiväinen ilmiö, ajattelee työtään, räätälinlaskuaan, päivällistään. Ken valvoo tuon huolettoman ihmisen vaiheita, ken on joka hetki valmistunut arvaamattoman varalle, valmis vaaraa kohtaamaan, tuhannen korvan, tuhannen silmän valppaudella? Onko se sama joku, joka ei milloinkaan sulje silmäänsä, joka valvoo silloin kuin ihminen nukkuu, joka toimii silloin kuin hän ei siitä tiedä eikä sitä tahdo, joka muistaa silloin kuin hän, ihminen, unohtaa ja joka jää olemaan silloin kuin ihminen on kuollut? Joka vioittumatta kahlaa yli Lethen virran — kohti toista rantaa?
Nuolennopeasti kiiti hänen ajatuksensa Suur-Berliinin itsemurhaajiin, asettautui Potsdamer Platzin kuhinaan, tunsi liikenteen räikeän, kuumeisen kosketuksen, hirveän läpikulkuliikenteen — voitetusta, vielä voittamattomaan. Huulien, hampaitten, kasvojen, kiiruhtavien jalkojen vilinän, ihmisvirran, onnellisten, surullisten, katkerien, enimmäkseen välinpitämättömien — yksinäisten, parittain ryhmissä kulkevien tai sattumalta raitiovaunussa, omnibussissa yhteenjoutuneitten — kaiken ja kaikki tilapäisellä läpikulkumatkalla: eteenpäin, edelleen! Jotkut liukuvat hiljaa virrasta pois, huomaamatta, valitsevat väärän suunnan — näkymätön poliisi nostaa käden, pysäyttää liikenteen. Heitä ei ole enää — täällä.