Huomaan, että naisten opetus lähetyskoulussa on monipuolisempaa kuin miesten, sanoi Buffalo, istuessaan verannalla suloisena suvipäivänä. Hän huokasi ja lisäsi: Se on luonnollista muuten, huomaan, että heidän sivistystasonsa on korkeampi.
Oli aika lähteä hakemaan postia. Buffalo, eläinten ystävä, ei unohtanut milloinkaan ottaa mukaansa kävelylle jäniskoira Totoa — joka oli yhtä innokas juoksemaan kuin Buffalo laiska kävelemään. Paripuoli, jonka kaliseva kettinki silti sitoi toisiinsa myötä- ja vastoinkäymisen vaiheissa. Jeremias käveli tapansa mukaan vapaana ja irrallaan, mutta kenties sittenkin kahlehdittuna pahempaankin kuin kiihkeään jäniskoiraan.
Nuo kolme vaelsivat hiljalleen pitkin maantietä. Lapset leikkivät kivikossa aurinkoisella mäellä. Ja vasikat ynisivät veräjällä.
Tietysti niille on unohdettu antaa vettä, sanoi Buffalo, vaipuen huolestuneisiin mietteisiin, hullunkurinen puhvelinaama tuhansissa rypyissä.
Totolla oli omat tuumansa. Hänellä oli omat elämännäkemyksensä ja omat erikoiset ilonaiheensa, maantien reunamille keskitettyinä. Tänään olikin harvinaisen monta narttua kulkenut tästä, ohdaketiheiköt ja nokkoset olivat varsin magneettisia ja Buffalolla oli täysi työ hillitessään Toton intohimoja. Välistä kiskottiin hänet melkein nurinniskoin maantien laidalta toiselle; hän ähki ja hikoili, menettämättä kuitenkaan järkähtämätöntä lauhkeuttaan. Hänellä oli aina annos syvää ymmärtämystä elämän kaikkia syrjähyppyjä kohtaan, olivatpa ne sitten hänen omiaan tai toisten.
— Hänellä on niin vähän iloja elämässä, Toto paralla, sanoi Buffalo.
Ontuvan miehen tuvan kohdalla sivuutettiin nöyrät pentuset. Ne matelivat tomussa Toton edessä, kieriskelivät liehittelevin liikkein pöllähtelevässä pölyssä, lipaisivat hänen kuonoaan, mielistelivät häntä ja ilmaisivat kaikin tavoin liukkaan alamaisuutensa. Toto ei välittänyt niistä vähääkään, ne olivat hänelle pelkkää ilmaa.
Hylätty meijeri uneksi menneistä vuosista, jolloin kolina ja rumina oli joka aamu herättänyt sen unesta ja piikojen nauru ja torailu ja laulu elähdyttänyt sen vanhaa, kosteata sisustaa. Tuulen, sateen ja pakkasen syövyttämä patina rakennuksen päädyssä leimahti hohtoon auringonvalossa ja loisti ihmeellisesti — väri salaperäinen kuin itse ajan, haalistunut, kuten menneet vuodet, mutta katoamaton niinkuin niitten muisto.
Lehmiä kulki laiskasti koiranputki-pellon poikki. Ne mulkoilivat koiraa, verivihollistaan. Atavistisen ärtymyksen kannustamina olisivat ne tahtoneet käydä hänen kimppuunsa, mutta niitä pidätti luontainen velttous, yhtä voittamaton kuin niiden suuresta, ilmeettömästä naamasta paistava tyhmyys.
Postin veräjä narahtaa. Toto tehdä sukaisee nokkelasti viimeisen muodollisuuden, ja kaikki kolme ovat joutuneet siihen odotuksen tunnelmaan, mikä vallitsee postitalossa, missä niin monta kirjettä on vapisevin käsin avattu ja epätoivossa rutistettu kokoon, mutta minne yhä uusia, toivovia askeleita suuntautuu, kun taas ne, jotka ovat pettyneet, poistuvat.