Hän heittelehti levottomana sängyssä.
Lepattava hohde sytytettiin yht'äkkiä, ja hän erotti ylimaailmallisen porttaalin ääriviivat — kauniin, ankaran, suljetun — se oli kuin taivaan valtakunnan portail royal. Hohde solui valovirtana hänen lähitseen silti häneen koskematta, loimusi porttaalin yllä ja näytti esteettömästi sulautuvan yhä vahvempaan valoon, joka oli sisällä. Hahmoja liukui ohi valovirrassa, portti avautui äänettömästi kullekin vuorollaan ja sulkeutui taas. Kauhea hätä valtasi hänet: hän jäi yksin jälelle. Jätettiin ulkopuolelle! Hän tahtoi liikahtaa, mutta ei voinut, hän tahtoi ojentaa käsivartensa tavoittaakseen pois kiitäviä, mutta hän ei voinut, hän tahtoi huutaa, mutta ei kyennyt. Ei kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut, ei kukaan tietänyt, että hän oli olemassa. Hän ponnisti äärimmilleen. Vain yksi sentimetri, vain yksi millimetri, ja valo olisi häneen koskettanut ja vienyt hänet mukanaan siihen maailmaan, missä kaikki jälleen toisensa tuntevat ja missä mitään salattua ei ole…
Hän väännähti puolitiehen sängystään — ja heräsi, koko ruumis vapisevana, tuntien vaaran uhkaavan ympärillään.
Yksin! Ulkopuolella!
Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen: missä minä olen? mitä minä pelkään? Vieras huone. Tuntemattomia esineitä. Aution vaikutelma. Sitten tunsi hän jälleen ruskean seinäpaperin. Hän oli kaupungissa, hän oli vuokrannut huoneen eilen, hän tulisi elämään täällä. Hänen pitäisi nousta ylös, peseytyä, harjata vaatteensa, lähteä ulos ja ryhtyä johonkin hommaan.
Mutta kiusallinen tunne jostakin unhoitetusta pidätti hänet sängyssä. Tuntui kuin olisi hän unessa — vai oliko hän valveilla — kokenut jotain tavattoman tärkeätä, joka muuttaisi kaiken, jos hän vain voisi muistaa sen. Oliko se jotain kauheata, vai jonkin suuren onnen aavistusko? Hän oli selittämättömän kiihtynyt, hän tuijotti eteensä suurin, kirvelevin silmin, jotka tähysivät kangastusta tai ennettä, mutta näkivät sen sijaan epäsiistin huoneen, missä mitään ei ollut muutettu eilisestä asti eikä mitään muutettaisi huomennakaan.
— Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ajatteli Jeremias. Kohta on liian myöhäistä.
Hän veti kuten lapsi peiton korviinsa häätääkseen pahoja aavistuksiaan. Mutta jokin käsi veti peiton pois, hän ei voinut itseään niin hyvin piiloittaa, ettei se olisi häntä löytänyt. Hän oli alaston ja paljastettu. Hän makasi liikkumatta, kuten se, joka tuntee puukon kärjen koskettavan rintaansa ja odottaa sen työntöä. Ja hänen ajatuksensa tuli kylmäksi ja kirkkaaksi. Hän ei keksinyt siinä hetkessä ainoatakaan »asianhaaraa», jota olisi voinut syyttää. Hän ei voinut — kuten ennen — kirota »elämää», joka oli hänet pettänyt siihen nähden, mikä tekee elämän elämän arvoiseksi, hän ei voinut halveksia »ihmisiä», jotka olivat ryöstäneet häneltä hänen illusioninsa, hänen uskonsa siihen, mikä kestää. Hän näki vain itsensä, Jeremiaksen, joka ei ollut mitään antanut eikä mitään saanut. Jeremiaksen, joka kolmikymmenvuotiaana oli »läpinähnyt» kaiken ja tullut niin viisaaksi, ettei itse Isä Jumalakaan voinut häntä pettää. Jeremiaksen, joka — kaikesta huolimatta — oli aavistanut olevan jotain, mitä hän ei ollut ottanut lukuun laskuissaan, jotain, mikä alati tuntui liikkuvan hänen mielessään — kuten muisto, uni tai varoittava enne.
Tuo jokin oli hetkittäin niin lähellä, että hän luuli minä hetkenä tahansa voivansa tarttua siihen; hän tunsi miten tärkeätä, miten äärettömän merkityksellistä se hänelle oli, hän vapisi jännityksestä ja odotuksesta: minä sain sen, minulla on se. Mutta hänellä ei ollut sitä, se liukui häneltä juuri kun hänen voitonriemuisena piti siihen tarttua. Hänestä tuntui jo, että se oli hänelle tuttua, että hän oli elänyt sen kerran aikaisemmin, toisessa olotilassa, ja että oli tarkoituksetonta elää täällä, ellei hän voisi muistaa, mitä se oli. Tuo muisto heitti varjonsa hänen elämäänsä ja antoi kaikelle, mihin hän ryhtyi, kaikelle, mitä hän ajatteli ja tunsi, epätodellisen ja epävakaisen ja puolinaisuuden leiman. Siitä puuttui jotain, siinä oli jotain, joka ei päässyt oikeuksiinsa —jotain, joka tahtoi olla enemmän kuin varjo, enemmän kuin aavistus, enemmän kuin pelkkä pilkahdus. Hän ei voinut saada rauhaa, hän ajoi varjoa voimatta vangita sitä hapuileviin käsiinsä. Keskellä ihmisvilinää kulkiessaan erotti hän sen oudot ääriviivat, ja hänen askelensa, jotka äsken suuntautuivat määrätietoisina, hairahtuivat tahdista yht'äkkiä ja näyttivät turhaan etsivän uutta polkua. Hän näki sen liukuvan yli ihmisten, joitten parissa hän äsken oli puhellut mitä luontevimmin, ja hänestä tuntui äkkiä, ettei kaikki ollut niinkuin piti, ja että se, mitä sanottiin, oli irrallista ja tarkoituksetonta. Hänen ojentaessaan kätensä tavoittamaan jotain mielestään kallisarvoista ja tavoiteltavaa liukui varjo sen yli, ja hän näki sen, mitä hän piti kädessään, merkityksettömäksi ja sen, mikä oli ollut arvokkainta, itseltään kaikonneen.
Ihmiset moittivat häntä häilyväksi ja tyytymättömäksi, sanoivat, ettei mikään ollut hänelle muka tarpeeksi hyvää ja ettei mikään jatkuvasti voinut häntä viehättää. Mutta hän piiloitti hyvin salaisuutensa; hän sulki sen rintaansa ja tuli päivä päivältä yhä nyreämielisemmäksi.