Ei, unohtaa, unohtaa! ajatteli Jeremias. Ei ole mitään enää jälellä. Minua ei petetä. Minä olen kaiken nähnyt. Minä tiedän, minkä arvoiset nämä kolmekymmentä vuotta ovat. Yksi tomuhiukkanen kimaltaa sekunnin lisää auringossa, ja sammuu. Muuta se ei ole.
Sammuminen on minussa alkanut, olen kolmenkymmenen vuoden vanha, nyt mennään alamäkeä, kaikki mielettömät toiveet ovat ennakolta tuomitut. Loiste käy yhä niukemmaksi, yhä harvinaisemmaksi. Katsonko sisälle itseeni, niin tahtoisin, jos voisin, rukoilla Jumalaa, ettei minun tarvitseisi nähdä, ja katsonko jonkun toisen silmään, näen saman: tuhkaksi muuttumisen. Silmä sammuu, ja oliot, näyt, tunteet sammuvat. Kuka kohottaa käsivarteni tekoon, kun näen tomun jo ennen, kuin olen nähnyt kukan puhkeavan ummusta, raunion, ennenkuin olen nähnyt rakennuksen kohoovan?
Niin, kuulen, miten ympärilläni rakennetaan ja kalkutetaan. Lähimmässä ympäristössäni vavahduttavat maata poraukset. Vintturit rämisevät. Timanttiporat vinkuvat. Punaiset liput salpaavat tieni: varo itseäsi, täällä räjähtää! Miehet ja naiset kumartuvat, ojentuvat, käyvät edestakaisin, arvoituksellisen säännöllisesti, seuraten määrättyä suunnitelmaa, ja seiniä kohoaa, saviruukki, betonki, tiili ja teräs muovautuvat hiuksenhienosti laskettujen suhteitten kokonaisuudeksi. On aatteita, niitä toteutetaan, rakennetaan ja vasaroidaan, yötä päivää, vaihtuvissa vuoroissa.
Mutta asiaankuulumaton kulkee ohi, eikä kukaan käänny taakseen häntä katsomaan…
MUTTA SINÄKÖ SE OLET, JEREMIAS? OLETKO UNOHTANUT, ETTÄ OLET TOINEN KUIN MIKÄ NÄYTÄT OLEVAN?
Hän ponnahti sängystä, oli kuin joku olisi häntä kiirehtänyt. Hän oli kiihtynyt, ikäänkuin olisi tahdottu pakottaa hänet suin päin syöksymään johonkin, mitä hän pelkäsi: ratkaisuun!
Ei!
Hän avasi ikkunan ja tunsi jonkinlaista huojennusta nähdessään auringon paistavan ja muutamain ihmisten käyskentelevän aamunhiljaisella pihalla, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Se oli entisaikainen, kehään rakennettu talo, vanhassa kaupunginosassa.
Ulkohuonerivejä, sireenipensaita ja pieniä hartaita kukkaslavoja.
Tahtomattaan tuntui hänestä turvalliselta. Täällä on kaikki
entisellään, hän ajatteli, niinkuin olisi hän nähnyt talon aikaisemmin.
Hän tuli äkkiä ajatelleeksi erästä vanhaa Spurgeonin — äidin mieskirjailijan — kirjoittamaa kirjaa, jota hän kerran huvikseen oli selaillut. Hän näki edessään nuo hauskuttavat, jäykät puupiirrokset, vilpittömän moralisoivat, samoin kuin tekstikin. Erään kaamean kuvan muisti hän omituisen selvästi: oman onnensa nojassa myrskyssä heittelehtivän laivan, jonka alla luki paksulla fraktuuralla: Luottakaa ainoastaan Jumalaan ja pitäkäämme päämme korkealla yli pelvon laineitten.