— Hyvä, sanoi Janek, tule kolkuttamaan oveani tänä iltana pimeän tullen.
Muutamia tunteja tämän jälkeen seisoi Saleb Janekin asunnon ovella. Hän oli kolkuttanut ja sai odottaa hyvän aikaa. Kun ovi vihdoinkin avautui, huomasi hän, ettei Janek ollutkaan yksin. Huoneessa istui vanha nainen itkien. Janek nyökäytti hiljaa Salebille ja meni takaisin huoneesen, Salebin vetäytyessä erääseen nurkkaan. Naisen kyynelet juoksivat pitkin ryppyisiä poskia, mutta tippuivat, kuten hiljainen kesäsade, sillä Janekilla oli niin ihmeellisiä lohdun sanoja. Kun Janek vihdoinkin oli saattanut naisen ulos, tarttui hän Salebin käsivarteen ja työnsi hänet pöydän luo, jossa helmet öljylampun himmeästi liekkuvassa valossa kimaltelivat.
— Katso, sanoi hän, pannen kätensä pöydälle, ikään tässä istui eräs nainen itkien, ja hänen kyynelensä tippuivat raskaina helminä, jokainen helmi tässä on kyynel! Tässä näet surun katkeran suloisia ja tässä ilon loistavia. Tässä on katumuksen kyyneliä ja tässä kaipauksen. Ja nämä, sanoi hän, ottaen kourallisen raskaita helmiä, nämä ovat äidin kyyneleitä.
Saleb seisoi ääneti tuijottaen helmikokoja, kunnes Janek katkaisi hiljaisuuden.
— Älä kuitenkaan luule, että kaikista kyyneleistä tulee helmiä, sanoi hän, ainoastaan niistä, jotka vuotavat sydämen elävästä lähteestä.
— Ja nyt, jatkoi hän, kun tiedät, mistä minun aarteeni ovat, mitä aiot, nyt tehdä?
— Voittaa rakastettuni! sanoi Saleb.
Janek antoi käsiensä vähitellen liukua helmikasojen läpi, kohottaen ne, kerta toisensa jälkeen, helmiä täynnä, ikäänkuin punniten kaikkia maailman kyyneleitä.
— Usko minua, sanoi hän, onni ei ole rakkaudessa, ei rikkaudessa, ei kunniassa, eikä vallassa, — onni on itsensä unhottamisessa, mutta tätä kaikkea et vielä käsitä. Sinä, joka olet nuori, mene maailmalle ja ota vastaan kaikki, mitä elämä sinulle tarjoaa.