Nyt aion kertoa teille sadun eräästä pienestä prinsessaraukasta. Se alkaa kuten sadut yleensä, mutta päättyy aivan toisin.
Oli kerran, kauan aikaa sitten, kuningas, hänellä oli yksi ainoa pieni tytär, ja tämä oli hyvin ruma. Se painosti kuninkaan sydäntä ja hän, kuningatar, hovi sekä koko maa surivat, mutta pieni prinsessa itse ei surrut. Hän ei ajatellut, oliko hän ruma vai kaunis. Olihan puisto lintusten laulua täynnä ja kukkapenkereet täynnä kukkia. Kaikki oli hänen mielestään niin ihanaa ja kaikki ihmiset niin hyviä. — Mutta itsellään hänellä oli paras sydän maailmassa.
Vuodet vierivät, aika kului, ja miten olikaan joutui prinsessa täysikasvuiseksi. Prinssejä tuli läheltä ja kaukaa häntä kosimaan, sillä vanhan kuninkaan maine oli levinnyt kauas valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Hän oli mahtava mies, ja mielellään jokainen olisi tahtonut olla hänen kanssaan sukua. Mutta nähtyään prinsessan, lähtivät he omaan maahansa takaisin, niin piankuin voivat, eikä kukaan tullut kosineeksi. — Ja kuitenkin oli hänen sydämensä kalliimpi kultaa.
Ensimmäinen vuosi kului, ja niin teki toinenkin. Kolmantena vuonna tuli naapurikuninkaan poika. Hän oli nähnyt prinsessan ennenkin, eikä sentähden hänen ulkonäköään hämmästynyt. Hän katsoi prinsessaa syvemmälle silmiin, kuin toiset olivat tehneet, ja piti hänestä, hänen hyvän sydämensä vuoksi. Ja pieni prinsessa piti niin paljon prinssistä, että hän sydämensä pohjasta iloitsi ajatellessaan, että oli joku niin kaunis ja miehekäs kuin naapuriprinssi.
Mutta ratkaisevana hetkenä ei tämäkään prinssi saanut kosineeksi. — Pidän hänestä niinkuin sisaresta, ajatteli hän, mutta rakkautta häntä kohtaan en tunne. Ja sitäpaitsihan hän on niin kovin ruma.
Ja eräänä kauniina päivänä hänkin matkusti kotiinsa, omaan maahansa. Silloin prinsessa ensi kerran elämässään itki katkeria kyyneleitä ja ensi kerran ymmärsi, mitä merkitsi olla ruma.
Ei auttanut, jos kukat tuoksuivat ja lintuset lauloivat puistossa, prinsessa ei siitä tullut tuon iloisemmaksi. Hän itki silmänsä punaisiksi ja suri itsensä kalpeaksi ja laihaksi, niin että kuninkaan sydäntä oikein viilteli, kun prinsessa tuli sanomaan hyvää huomenta tahi suutelemaan häntä iltasilla. Kuningas antoi kutsua hoviin kaikki valtakunnan lääkärit, ja he tutkivat ja tuumiskelivat, löivät viisaat päänsä yhteen, määräsivät ja kirjoittivat lääkkeitä. Mutta prinsessa ei siitä parantunut.
Silloin kuningas eräänä iltana hämärissä kutsutti luokseen vanhan noidan, joka asui kaukana sinisessä salossa, auringosta itään ja kuusta länteen.
— Kuulepas, sanoi kuningas, katsoen häneen synkästi, jos voit tehdä tyttäreni kauniiksi, niin saat kultaa ja kalliita kiviä sekä kunniaa ja tulet hyvin mahtavaksi!
— Enemmän vaadin, sanoi noita, tyttäresi voin kyllä tehdä kauniiksi kuin päivä, mutta kultaa, valtaa ja kunniaa en halua. Jos teen mitä pyydät, täytyy minun saada prinsessan punainen sydän!