— Sitä en voi luvata kysymättä tyttäreltäni, sanoi kuningas näyttäen huolestuneelta. Ja hän lähetti kutsumaan prinsessaa. Kun prinsessa kuuli, mistä oli kysymys, ajatteli hän prinssiä ja ottaen värisevän nuoren sydämensä antoi hän sen häijylle noidalle. Mutta samassa tuli hän niin kauniiksi, että kuningas, hovimestari ja kaikki kamariherrat varjostivat silmiään kuin nähdessään auringon nousun.
Ja kuningas, kuningatar, hovi ja koko maa ihmettelivät, ja itse pieni prinsessa ihmetteli kaikkein enimmän. Mutta hänen kauneutensa tuli kuuluksi kaukana maan rajojen ulkopuolella, kuten hänen isänsä mahti.
Nyt tulivat taas prinssit ja kilpailivat hänen suosiostaan. Ja naapurimaan prinssi pyysi ja rukoili hänen kättään. Sen hän saikin, sillä hänen vuoksihan ihme olikin tapahtunut.
Koko valtakunta iloitsi prinsessan valinnasta, sillä naapurimaitten välit olivat aina olleet hyvät. Mutta kaikki toiset prinssit vetäytyivät suru sydämessään kukin omalle haaralleen.
Nythän prinsessan olisi pitänyt olla onnellinen, mutta eipä siltä näyttänyt. Eikä hän ollut nyt ystävällinen ja hyvä kuten ennen, vaan kylmä ja ylpeä. Hänellä oli niin terävä kieli, että kaikki häntä pelkäsivät, mutta niin kaunis hän oli, ettei kukaan saattanut olla ylistämättä häntä.
Joka päivä prinssi kuiskaili mitä suloisimpia sanoja prinsessan korvaan, mutta heti prinsessa ne unohti, sillä hänellähän ei ollut sydäntä, mihin kätkeä ne.
Hääpäivä läheni lähenemistään, mutta ei hän siitä iloinnut, kaikki oli hänestä yhdentekevää. Lintuset lauloivat ja kukkaset tuoksuivat, mutta sitä hän ei huomannut. Eikä hän voinut käsittää, kuinka hän ennen oli iloinnut auringonpaisteesta. Ja vielä vähemmän hän saattoi ymmärtää, mitä erikoista hyvää hän oli prinssissä huomannut.
Kun hääpäivä tuli, istui prinsessa huoneessaan ja odotti vieraitten tuloa. Juhlallisuuksien oli määrä kestää viisi kokonaista päivää, ja niin suurenmoista piti kaiken olla, ettei kai koskaan ennen sellaista oltu nähty. Hovimestari juoksenteli ympäri ja huolehti, että kultaiset lusikat ja hopealautaset vain tulisivat kunnolleen kiilloitetuiksi ja että joka kohta olisi kunnossa. Kuningatar, joka omakätisesti oli kiinnittänyt hunnun ja kruunun prinsessan kiharoille, oli hovineitien ja kamaripalvelijattarien kanssa vetäytynyt huoneisiinsa, pukeutuakseen hänkin. Sill'aikaa kuningas lepäili, ja prinsessa istui yksin huoneessaan. Hän oli lähettänyt pois kaikki kamarineidit: yksin halusi hän olla pitkässä valkeassa hunnussaan, sillä hän ei enää tahtonut kuulla sanaakaan kauneudestaan.
Siinä hän nyt istui ikkunansa ääressä ja kuuli lintusten laulavan, näki omenapuut valkeassa kukkaverhossa. Samassa kävi tuulahdus läpi puitten ja pyyhkäisi sivumennen prinsessan poskea.
— Tähtisilmä, Tähtisilmä, sanoi se, miksi olet niin surullinen ja katseesi niin kylmä? Sano, etkö muista, etkö muista, miten toisin oli ennen, kun omenapuut kukkivat.