— Oi, sanoi prinsessa, kyllä muistan. — Samassa auringonsäde pilkisti uutimen takaa, sattui myrtillä kierrettyyn kultakruunuun ja sai kaulanauhan jalokivet säkenöimään. Se katsoi niin lämpöisesti ja ystävällisesti prinsessaan. —
— Olet puettu kuin morsian, sanoi se, mutta onnelliselta morsiamelta et näytä. Prinsessa peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
— Autuaampi on antaa kuin ottaa, virkkoi auringonsäde. Kultamuru, kultamuru, missä on sydänraukkasi?
Silloin prinsessa riisti päältään kruunun, hunnun ja kaikki kalliit kulta- ja jalokivikoristeet. Hän juoksi alas portaita, läpi puiston ja tien yli, ikäänkuin henkensä edestä. Hän juoksi suoraan suureen, synkkään metsään.
Silkkikannat painoivat jälkiä menneen vuoden maatuneisiin lehtiin.
Pensaat repivät hänen vaatteitaan, oksat löivät häntä silmille.
Eteenpäin hän vain juoksi, yli soiden ja rämeiden, missä liejukko
hyllyi saraheinämättäitten välissä.
Vihdoin hän saapui noidan mökille, sinisaloon, itään auringosta, kuusta länteen. Siinä hän vaipui portaille, mutta sai kuitenkin, molemmin käsin, lyödyksi ovelle.
— Sydämeni, anna minulle sydämeni, vaikeroitsi hän, ota pois kaikki, minkä annoit, mutta anna takaisin sykkivä sydämeni.
Linnassa syntyi suuri levottomuus ja hämmennys, kun huomattiin prinsessan kadonneen. Hovinaiset juoksentelivat kaikki linnan huoneet, portaita ylös ja portaita alas. Etsittiin ullakolta ja kellarista, mutta prinsessaa ei mistään löytynyt. Hoviherrat etsivät puistojen kaikilta käytäviltä ja pensaista, sekä ruusupensasaitojen takaa ja he tähystelivät tuskaisen tutkivasti läpi lammen kirkkaan pinnan, mutta prinsessaa ei löytynyt.
Juuri kun torninvahti torventoitauksella ilmaisi päivän olevan lopussa, jolloin kuninkaan linnan portit piti suljettaman, nähtiin jonkun kulkevan sillalla. Olisikohan tuo joku viesti, joku, joka tietäisi jotakin prinsessasta!
Vartijat unhottivat tehtävänsä kulkijan sivuuttaessa heidät, he tuijottivat häneen, sitten toisiinsa.