Prinsessa! Totta totisesti se oli prinsessa; mutta ei sellaisena kuin he olivat hänet nähneet viime aikoina. Ei, se oli heidän entinen ruma, pikku prinsessansa, hän, joka oli niin hyvä kaikille, ja josta kaikkien täytyi pitää. Häävaatteet olivat riekaleina, kengät lintassa, ja tukka hajallaan pitkinä suortuvina tuulessa.
Niin, se oli prinsessa. Nyt hän taas oli kotona, eikä hoviherrojen ja kamarineitosten enää tarvinnut juoksennella linnassa ja puistossa, alituiseen huhuillen. Mutta silti ei häistä mitään tullut. Vieraat vetäytyivät eri haaroille ja prinssikin matkusti kotiinsa. — Prinsessa tahtoi sitä sentähden, että hän tiesi, ettei prinssi häntä rakastanut sellaisena kuin hän nyt oli.
Hälinä ja touhu valtakunnassa vaimeni, ja kaikki alkoi taas kulkea entistä latuaan. Aika kului. Kuningas ja kuningatar tulivat vanhoiksi. Heidän kuoltuaan jäi pikku prinsessa hyvin yksin.
Mutta ei hän koskaan hetkeäkään katunut raskasta retkeään sinä päivänä, jonka piti olla hänen hääpäivänsä. Vieläkin hän näki itsensä sinä aamuna istuvan huoneessaan, ikkunansa ääressä, odottaen häävieraita. Kuinka toisin, kuin hän silloin ajatteli, olikaan kaikki käynyt, ja kuitenkin, kuinka paljon paremmin! — Onni on harvoin sen näköinen kuin miksi sitä kuvittelemme, ajatteli pikku prinsessa alakuloisesti, mutta elämä on rikasta ja hyvää, kunhan vain pystymme sitä havaitsemaan.
Aika kului, vuodet vierivät. Yksin oli pikku prinsessa, mutta hänen elämäänsä valaisivat aurinko ja avaruuden kirkkaat tähtöset.
MYLLYRENKI, JOKA SAI TAIVAAN TUULET VALTAANSA.
Oli kerran myllyrenki, joka oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin itse myllärin tyttären kanssa. Tyttö ei muuta hartaammin halunnut, mutta ikävä vain, ettei mylläri ollut samaa mieltä. Rikkaampaa sulhasta hän tyttärelleen katseli, mutta koska hän oli hyväsydäminen mies ja kun renki sitäpaitsi aina oli ollut hänen mieleisensä, ei hän suorastaan tahtonut asettua vastaan.
— Kuten tiedät, sanoi hän sentähden hiljaisesti rengille, perii poikani eräänä päivänä myllyn, joten tulevan vävyni täytyy osata elättää vaimonsa, mutta sinulla on vain kaksi tyhjää kättäsi. Tule takaisin, kun käytät omaa myllyäsi, silloin pidetään häät.
Mutta itsekseen ajatteli mylläri, että se päivä tuskin koittaisi, ja että jos joskus niinkin kävisi, olisi tyttö jo aikoja ennen naimisissa.
— Hyvä, sanoi Niilo-renki, muistutan sinua lupauksestasi, kun aika tulee. Sitten hän täytti reppunsa, suuteli tytärtä ja läksi.