Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut, johtui hänen mieleensä, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne menisi, ja niin hän vähän tuumiakseen ja levätäkseen lähti läheisyydessä olevalle kylänsuutarin mökille. Suutaria kehuttiin monessa suhteessa kokeneeksi mieheksi, ja Niilo arveli, ettei haittaisi saada häneltä neuvoja matkalle. Sentähden istuutui hän, kun häntä pyydettiin, ja kertoi asiansa.
Suutari raapi korvallistaan.
— Muutenhan ei hätää olisi, mutta tyttö on naimaiässä, ja sinulla on aikaa vähän. Olen aina sinusta pitänyt ja siksi tahdon parastasi, sanoi suutari katsoen Niiloa silmälasiensa yli. Et ole niin tyhmä kuin useimmat muut, se on vahinko, mutta sinulla on päämäärä, ja se on etu. Muuta en voi sinulle sanoa kuin: pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä väisty! Mutta kun nyt kuljet edelleen, jatkoi hän, saattaisit pistäytyä veljeni luona, joka asuu suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa, seitsemän metsän takana.— Ympärilleen vilkaisten jatkoi suutari hiljempaa: Hän on toisinaan vähän hassahtava, sanovat ihmiset, mutta siksi hän tietääkin enemmän kuin me muut. Eikä olisi hullummaksi, jos kuuntelisi tarkoin, mitä hän sanoo.
Niilo kiitti ja läksi matkalle. Hän kulki, kulki, ja viimein hän tuli yksinäiselle mökille, joka oli suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa, seitsemän metsän takana. Hän arvasi, että se oli suutarin veljen asunto, kolkutti ovelle ja astui sisään.
Tuvassa istui vanha ukko päreitä kiskoen. Niilo sai sanoneeksi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hänen mielestään ukko tuskin sitä kuunteli, niin näytti hän olevan työhönsä kiintynyt, kunnes hän äkisti heitti pois puukkonsa ja katsoi ylös.
— Niilo, myllyrenki, tiedän erään keinon, mutta se on aika tukala, sanoi hän.
— Anna kuulua! sanoi Niilo.
— Sinun tulee saada taivaan tuulet valtaasi, sitten kaikki käy itsestään.
Niilo tuli alakuloiseksi.
— Kuinka minä — köyhä myllyrenki — voin saada valtaani taivaan tuulet? kysyi hän.