— Älä unhota, mitä veljeni sinulle neuvoi, sanoi ukko.
— Kuinka voit tietää, minkä neuvon hän antoi? kysyi Niilo.
— Pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä koskaan väisty, sanoi taas ukko.
Niilo tuijotti hämmästyneenä häneen.
— Älä koskaan väisty, sanoi vanhus vielä kerran, lyöden kättä pöytään.
— Hyvä, sanoi Niilo, tahdon koettaa.
— Kun lähdet täältä ja kuljet suon ohi, näet kuun valossa ison rämeen edessäsi. Sen poikki ei käy mitään polkua, ja jos astut harhaan, olet hukassa. Tunnustele sentähden tietäsi ja varo itseäsi. Älä hämmästy mitään. Pidä päämäärä mielessäsi äläkä väisty. Suoraan rämeen poikki on sinun päästävä ja puolitiessä pysähdyttävä. Onni sinulle, että on ylä- eikä alakuu. Kun katselet ympärillesi, huomaat yksinäisen pajupensaan kasvavan rämeessä kuin vihertävä mätäs. Jos voit siitä pensaasta saada vesan ja pääset sen kanssa onnellisesti rämeen toiselle puolen, niin on onni käsissäsi. Tee itsellesi pajunvesasta pilli ja säilytä sitä hyvin.
— Kun puhallat pilliin kerran, syöksyy pohjatuuli luoksesi, jos puhallat kahdesti, tulee itätuuli, jos kolmesti puhallat, on eteläinen edessäsi, ja jos pilliin neljästi puhallat, kuulet länsituulen keveän lennon. Kaikki ne tottelevat pienintäkin viittaustasi ja palvelevat sinua herranaan. Mutta kun niin pitkälle pääset, saat itse pitää huolen lopusta.
Niilo kiitti ja seurasi ukon neuvoa. Illan pimetessä tuli hän rämeelle. Kuu oli jo noussut, ja hän näki selvään saraheinän mättäiden lomissa. Parasta on olla varuillaan, ajatteli hän ja taittoi itselleen kepin notkeasta katajasta. Sitten otti hän tiheän kuusenkarahkan kainaloonsa ja läksi taipaleelle. Kepillään hän tunnusteli tietään ja hyppi siten mättäältä mättäälle. Jos välimatka oli liian pitkä, heitti hän karahkan maahan ja juoksi sitä myöten yli. Se notkui hänen astuessaan, mutta vikkelään liikkuen onnistui hän pääsemään yli. Aina kun hän siten taas pääsi kovalle maalle, vetäisi hän varovaisesti karahkan luokseen. Näin hän jo oli päässyt pitkän matkaa, kun hän tunsi jonkin hipaisevan kasvojaan ja kuuli äänen huutavan: — mihin menet, mihin menet?
— Ei se sinua liikuta! sanoi Niilo.
— Odotapas, niin saat nähdä! huusi ääni, ja samassa tuli muuan yölepakko, lentäen sellaisella vauhdilla hänen silmilleen, että hän vähällä oli menettää tasapainon ja pudota mättäitten väliin. Viime hetkessä hän sai varatuksi keppiinsä. — Pois tieltä! huusi ääni taas, ja nyt oli yölepakoita ylt'ympäri aivan täynnä. Niiden mustat siivet himmensivät kuuvalon, ja hän tunsi niiden alinomaa lyövän vasten kasvojansa. Hän sai taistella joka askelella ja huomasi, ettei hän tällaista kauan kestäisi. Kun hän onnistui pääsemään suuremmalle mättäälle, asettui hän senvuoksi hajasäärin seisomaan ja tarttui molemmin käsin karahkaansa.