— Pois tieltä voitte itse mennä! sanoi hän, hosuen karahkalla. Syntyi suhina ja sihinä, kun hän satutti yölepakoiden arkoja siipiä.
— Saammepa nähdä, kenellä enemmän kärsivällisyyttä riittää, teillä vai minulla, sanoi Niilo. Sen kuitenkin teille jo varalta ilmoitan, että eteenpäin aion, enkä väisty!
Yölepakot lensivät hetkeksi syrjään ja neuvottelivat; miten olikaan, lentää lepattivat ne kaikki pois. Niilo pisti karahkan kainaloonsa, otti kepin käteensä ja jatkoi reippaasti matkaansa. Mutta äkisti hänen jalkaansa livetti ja hän olisi aivan pudonnut nenälleen, ellei viime hetkessä olisi saanut varatuksi keppiinsä.
— Mikähän siinä oli? ajatteli hän, katsoen eteensä. Siinäpä istui iso sammakko, mulkoillen häneen.
— Hyi, sanoi se, hyi kuka nyt tallaa parempaa väkeä!
— En voinut sille mitään, sanoi Niilo, istuit tiellä.
— Sinäpä ylpeä olet, sanoi sammakko, odotapas, niin saat nähdä! Samassa Niilo huomasi, että kaikki mättäät olivat vier'vieressään täynnä sammakoita, eikä hän olisi voinut askeltakaan ottaa tallaamatta jotakuta.
— Tästä ei hyvää seuraa, arveli Niilo, mutta ääneen sanoi hän: — Pois tieltä, minun on päästävä eteenpäin.
— Sopii koettaa! kurnuttivat sammakot yhteen ääneen.
— Hyvä, sanoi Niilo, sieppasi karahkansa ja alkoi sillä vinhasti huitoa sammakoita tieltään. Ne loikkivat oikealle ja vasemmalle, mättäitten väliin. Loiskis, loiskis kuului lätäköissä. Sammakot kömpivät kuitenkin heti ylös taas.