— Katsotaanpas, sanoi Niilo, kenellä kärsivällisyyttä enemmän riittää, teilläkö vai minulla, mutta sen jo varalta ilmoitan, että eteenpäin aion, enkä väisty! Sammakot pitivät neuvoa, ja miten olikaan, sukelsivat ne kaikki liejuun. Ainoastaan yksi, se, jonka päälle hän oli astunut, pisti vielä päänsä näkyviin.
— Sinua onni suosii, poika, sanoi se. Rämeikön haltija on tänä iltana liikkeellä, ja sinua hän kai hakee. Onneksi olkoon!
Kun Niilo nosti silmänsä, näki hän jotakin valkeaa, välkkyvää tulevan vastaansa ja hän jo hetken ajatteli kaikkea, mitä oli haltijattarista kuullut kerrottavan. Oli kuin utua hänen silmäinsä edessä ja jokin pehmeä, viileä siveli hänen otsaansa, ja nyt hän vasta tunsi, miten häntä väsytti ja miten suloista olisi saada levätä. Samassa seisoi haltijatar hänen edessään. Niiloa värisytti samalla pelko ja riemu, sillä mitään näin kaunista hän ei eläessään ollut nähnyt.
— Tule, sanoi haltijatar laskien kätensä hänen kaulalleen, nyt saat levätä!
— Silloin Niilo ajatteli myllärin tytärtä, jota hän rakasti, ja hän tiesi, että ellei hän nyt pitäisi puoliansa, ei häistä koskaan mitään tulisi.
— Kiitos, sanoi hän haltijattarelle, olisi kyllä hyvin houkuttelevaa saada hiukan nukahtaa, mutta minulla ei tänään ole aikaa. Ole kiltti ja astu syrjään, että minä pääsen eteenpäin.
— Et sinä niin vähällä pääse! sanoi haltijatar.
— Saammepahan nähdä, kenellä meistä kärsivällisyyttä enemmän riittää, sinulla vai minulla, sanoi Niilo, myllyrenki, mutta sen jo sinulle varalta ilmoitan, että eteenpäin minun on päästävä enkä väisty… —
Hän katsoi haltijattareen vakaasti, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, muuttui haltijatar samassa utupilveksi, jonka ilmanhenki ajoi yli mättäitten.
Silloin Niilo lähti edelleen. Pian huomasi hän tulleensa keskelle rämettä ja seisahtui katselemaan pajupensasta. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sillä sen oksat kiiltelivät kuutamossa kuin hopea. Hän leikkasi siitä vesan, minkä pisti povelleen, tunnusteli taas tietään kepillä ja jatkoi matkaansa rämeikössä. Ilman muita seikkailuja saapui hän myöhään vihdoinkin metsänlaitaan, keinuvien mättäitten ja hyllyvän liejukon tuolle puolen.