Tähän ei kukaan sanonut mitään, ja puhe kääntyi toisaalle. Kotimatkalla kyläläiset tuumivat, että mylläri oli aika suurisuinen.
Joka päivä tästä lähtien oli mylly käynnissä, eikä siinä tietenkään mitään vikaa ollut.
— Koska oli syksy ja ruis puitu, tulivat kyläläiset, ajaen pitkissä jonoissa, jauhattamaan viljaansa. Se oli Niilon mieleen, ja jauhot vain pölisivät hänen seisoessaan myllyssä.
Joutuisa hän oli, sen huomasi jokainen, ja kotimatkalla kyläläiset taas tuumivat, ettei ollut niinkään hullua saada mylly uudelleen kuntoon.
Tuuli oli ollut lännessä jo pitkät ajat, mutta eräänä päivänä se taukosi. Sattui juuri siten, että siltavoudin piti jauhattaa ohriaan, ja hän ajoi itse kuormaansa myllymäkeä ylös. Hän oli kitsas ja saita, ahdisti talonpoikia, missä vain voi.
Niilo myllyrenki seisoi ovellaan ja näki hänen, tulevan.
— Aha, sanoi hän, eipä saattaisi haitata, jos tuulisi toisaalta, ja niin hän puhalsi pari kertaa pilliinsä. Heti tuli itätuuli kiiruhtaen hänen luokseen.
— Herra, sanoi itäinen, mitä käsket?
— Tee velvollisuutesi, sanoi Niilo.
Oli aivan ihmeellistä, miten äkisti taivas kävi pilveen, ja kun mylläri oli saanut myllynsä käyntiin, tuli sellainen itäinen ilma, joka ennusti pahaa. Myllynsiivet lensivät suhisten ympäri ja jauhatus sujui hyvin. Sillävälin seisoi siltavouti katsellen taivaalle.