Kuningatar tiesi, että valtakunnan korkeat herrat, ja kaikki porvarit kaupungissa, sekä talonpojat maalla toivoivat prinssin pian ottavan itselleen puolison. He tahtoivat, että heillä olisi kruununperillinen tiedossa ja että kun kuningas vanhana ja harmaantuneena vuorostaan istuisi valtaistuimella, niin linnan piha, kuten nytkin, kaikuisi nuorten äänistä, sillävälin kuin kruununprinssi lemmikkihaukka kädellään, metsästysseurueensa etunenässä, kultaisten torvien kajahdellessa lähtisi retkeilemään.
Kuningatar tiesi kaikki nämä tuumat, sillä hän oli hyvin viisas. Hän tiesi, että siinä maassa toivottiin kaiken käyvän vanhaan totuttuun tapaan. Hän tiesi myöskin, että puhuttiin yhtä ja toista siitä, kenen kanssa prinssi menisi naimisiin ja kuka kaikista maailman prinsessoista olisi ansiokkain hänelle vaimoksi.
Samaahan kuningatarkin mietti ja tietenkin hän maalle toivoi hyvää hallitsijatarta, mutta enemmän hän kuitenkin ajatteli poikaansa ja hänen onneaan. Hän oli todella järkevä ihminen, jolla myöskin oli äidin sydän. Ominaista kuningattarelle oli, että hän katseli asioita toisessa valossa kun useimmat muut ihmiset.
— Poikani, sanoi sentähden kuningatar eräänä päivänä, on jo aika sinun valita morsian itsellesi.
— Niin, sanoi prinssi, mutta mistä hänet löydän?
— Lähde maailmalle etsimään, sanoi kuningatar, ja jos olet kanssani samaa mieltä, et tyydy halvempaan kuin Tähdettäreen.
— Kuka hän on? kysyi prinssi Maoni.
— Hän on äärettömyyden tytär, enempää en tiedä, sanoi kuningatar, antaen katseensa solua kauas siintävään avaruuteen.
— Mutta kuinka sitten voin hänet löytää? kysyi prinssi taas.
— Lähde maailmalle ja etsi, sanoi kuningatar, kuten ennenkin.