— Minnekäs tämä? sanoi prinssi katsoen oikealle.
— Elämään ja kuolemaan, sanoi ukko.
Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen. Ratsastettuaan jonkun matkaa tuli hän veräjälle. Siinä istui tyttö ojan varrella, hän hypähti ylös ja avasi veräjän.
— Minne tie viepi? kysyi prinssi ratsastaessaan ohi.
— Tietymättömiin, sanoi tyttö.
Silloin Maoni käännähti satulassaan ja katsoi häneen. Kohdatessaan kaksi syvää, vakavaa silmää käsitti hän, että tyttö ei laskenut leikkiä.
— Tietymättömiin, toisti hän ja nyökkäsi nauraen tytölle. Mutta ratsastaessaan edelleen ajatteli hän äitiään.
— Äärettömyys, sanoi hän hiljaa itsekseen ja katsoi avaruuteen, kuten äitinsä edellisenä iltana. Mutta nyt hän oli joutunut valtakunnan rajalle ja ratsasti outoon, tuntemattomaan. Ratsastettuaan muutamia tunteja täyttä laukkaa saapui hän suureen metsään. Oli jo myöhäisenlainen ja näytti synkältä puitten alla. Prinssi tuumiskeli, olisiko parasta hakea yösija kylässä ja vasta aamunkoitteessa ratsastaa metsän läpi, mutta miten olikaan, jatkoi hän kuitenkin matkaansa. Pian hän kyllä huomasi, että tämä ei ollut oikein viisasta, mutta takaisin hän ei mielestään voinut kääntyä ja niin hän ratsasti edelleen. Tie yhä kapeni ja metsä tiheni, hevosen oli vaikea päästä eteenpäin, ja prinssi alkoi jo käydä levottomaksi; silloin hän äkkiä keksi tulen hohteen puitten lomista. Hän ratsasti lähemmäksi ja huomasi hohteen johtuvan nuotiotulesta. Miehet tulen ympärillä näyttivät mustapintaisilta ja ilkeiltä, mutta kun Maoni oli sekä väsynyt että viluinen, hyppäsi hän satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja meni tulen luo.
— Kuka olet ja mitä täällä teet? sanoivat miehet kokoontuen hänen ympärilleen.
— Olenpahan kulkija, joka matkustaa maan läpi, sanoi prinssi. Suokaa minun vähän levätä tulen luona. Ehkäpä joku teistä sitten neuvoo minulle tien.