Miehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Sitten eräs heistä astui prinssin luo ja lyöden häntä olalle, kuin vertaistaan, sanoi: Istu lämmittelemään. Tosinhan vaatteistasi päättäen olet korkea herra, mutta täällä salolla ovat kaikki saman arvoisia.
Prinssi Maoni levitti viittaansa maahan ja paneutui levolle. Tummina varjoina näki hän miesten liikkuvan tulen ympärillä. Hän koetti pysyttäytyä valveilla, mutta hänen silmäluomensa kävivät yhä raskaammiksi, ja miten olikaan, niin hän nukahti.
Hän heräsi siihen, että joku kumartui hänen ylitsensä ja tavoitteli hänen kukkaroaan. Samassa oli hän jalkeilla.
— Lunnaat! sanoi se, joka oli prinssiä lyönyt olalle, ja asettui hänen eteensä.
— Lunnaat! sanoivat toisetkin, käyden piiriin hänen ympärilleen.
Prinssi tavoitteli miekkaansa, mutta ihmeekseen huomasi hän sen olevan poissa. Hän käsitti, ettei tässä nyt muu auttanut kuin alistua ja veti silkkikukkaron vyöltään, ojentaen sen päällikölle.
— Pidä hyvänäsi, sanoi hän, ja anna minun nyt jatkaa matkaani.
— Hevosen minä olen ottanut huostaani, sanoi mies virnistellen, olisipa melkein mahdotonta ratsastaa metsässä, kun se on niin tiheä ja pensaikkoja täynnä. Paljon helpompi on sinun kävellä. Jos lahjoitat samettivaippasi ja kullalla kirjaillun nuttusi jollekin väestäni, opastaa hän kenties sinua polulle, joka vie metsästä.
— Hyvä, sanoi prinssi, heittäen vaipan ja takin maahan, lähtekäämme!
Oli vielä yö ja metsä pimeä.