— Tännepäin! sanoi hänen saattomiehensä, tunkeutuen pensaikkoon. Prinssi seurasi. He etenivät pimeässä, kompastuen puun juuriin ja kiviin. — Tännepäin! sanoi mies hiljaa ja kehoittavasti, kun prinssi hetkeksikään jäi jäljelle.
Maonin mielestä he jo olivat kulkeneet useampia tunteja ja hän jo odotti päivän sarastavan, kun mies äkkiä seisahtui.
— Katso, sanoi hän, tuolla metsä harvenee. Jos vielä tunnin ajan kuljet eteenpäin, tulet suurelle lakeudelle. Sen halki kulkee teitä joka suunnalle, joten voit mennä minnepäin tahdot. Mutta ennenkuin eroamme, voit kernaasti antaa höyhentöyhtöisen hattusi minulle, se sopii nutun ja viitan kanssa. Vastineeksi saat sinä minun hattuni ja nuttuni, että saatat näyttäytyä ihmisille.
Vaihdettuaan vaatteet, he erosivat. Prinssi kulki yhä eteenpäin harvenevassa metsässä. Tunnin kuljettuaan oli hän metsän reunassa, ja äkkiä avautui hänen eteensä suuri lakeus, jonka yllä oli yötaivas, tähtineen. Maoni pysähtyi. Avaruus ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin äärettömältä, eikä tähtimaailmat tuolla ylhäällä hänelle koskaan niin kirkkaasti tuikkineet kuin nyt, jolloin hän tuli metsän pimeydestä.
Taaskin täytyi hänen ajatella äitiään.
— Tähdetär, sanoi hän itsekseen, Tähdetär, minun täytyy löytää sinut! —
Seuraavana päivänä oli hän saanut työtä kuninkaan kartanossa ja oli parhaillaan nauriita kitkemässä, kun prinsessa seurueineen kulki siitä ohi.
— Minä tahdon nauriin, sanoi prinsessa, astuen korkeakantaisine silkkikenkineen naurispeltoon.
— Olkaa hyvä, sanoi prinssi, tässä on hyvänmakuinen.
— Kas, uusi puutarharenki, sanoi prinsessa, mikä on nimesi?