Silloin prinssi hymyili, sanoen:
— Eihän hän sinua tunne.
— Ehkäpä voisin hänestä paljonkin pitää, ellen rakastaisi toista, sanoi prinsessa.
— Toivotan sinulle onnea, sanoi Maoni, katsoen häneen vakavasti.
— Kiitos, sanoi prinsessa, heiluttaen piiskaansa ja ratsasti edelleen.
— Hänestä pidän enemmän kuin molemmista edellisistä yhteensä, tuumaili prinssi, ja ehkäpä kaikki unelmani pysähtyisivätkin tänne, elleivät ne jo olisi niin kaukana Tähdetärtä tavoittelemassa.
Mutta sinä iltana, kulkiesssaan eteenpäin, muisti hän kaksi kirkasta silmää, joiden katseen hän oli tavannut jossakin. Ne olivat hänestä kuin tähtöset yössä, eikä hän voinut käsittää, missä hän ne oli nähnyt. Siitä päivin Maoni ajatteli Tähdetärtä vielä enemmän kuin ennen. Ennen oli hän Tähdetärtä etsinyt siksi, että hänen rakas äitinsä sitä toivoi. Nyt häntä siihen vaati oma epämääräinen kaipaus. Hän ajatteli Tähdetärtä missä kulki ja mihin tuli. Hänen tuntematonta ääntään koetti Maoni erottaa äänekkään elämän melun seasta. Jos hän heittäytyi huvien pyörteeseen, tuntui hänestä kuin olisi hän uskoton Tähdettärelle, jota hän ei koskaan ollut nähnyt. Näin muodostui hänen elämänsä harhailuksi maasta toiseen, jokainen päivä taisteluksi olemassaolon puolesta ja unelmaksi siitä, minkä hän vain aavisti. Hän kulki syviä laaksoja ja korkeita vuoria, hän purjehti suuria meriä vieraisiin ihmeellisiin maihin, mutta Tähdetärtä ei hän mistään löytänyt.
Kerran sattui hän tulemaan valtakuntaan, missä juuri oli suuret juhlallisuudet, kuninkaan syntymäpäivän johdosta. Kaikki pääkaupungin väki oli kutsuttu juhlaan, ja Maonin juuri kulkiessa suurkatua ylös tarttui muuan iloinen räätälinsälli hänen käsivarteensa ja sanoi, että hänen tietysti oli lähdettävä mukaan. Siten joutui Maoni, vielä matkastaan väsyneenä ja pölyisenä, istumaan katselijaparvelle, ruohokentän luo, jossa turnajaiset, kuninkaan kunniaksi, oli pidettävä. Parhaillaan oli joukko nuorukaisia painimassa ja ketä halutti, sai siihen ottaa osaa. Sen, joka voittaisi kaikki muut, oli kuningas luvannut lyödä ritariksi.
Tämä näytös oli kansalle mieleen. Riemuittiin joka miehestä, joka onnistui kaatamaan vastustajansa maahan ja painamaan polvensa hänen rinnalleen. Räätälinsälli tuskin pysyi paikoillaan. Alituiseen hän tyrkkäsi Maonia kyynärpäällään, saadakseen hänet huomaamaan jotakuta taistelevista. Maonin itsensä kasvoja poltti, poltti siksi, että hän tiesi voivansa voittaa heidät kaikki tyynni, jos laskeutuisi ottamaan osaa taisteluun.
Lopuksi tuo tunne hänet voitti ja hän tuskin tiesi mitä teki, kun ponnahti ylös paikoiltaan ja huusi, että hänkin halusi koettaa voimiaan.