Syntyi ihmettelevä hiljaisuus, sillä niin aivan muodollisuuksittahan ei tällainen olisi saanut tapahtua. Joka tahtoi ottaa osaa kilpailuun, hänen oli määrä ilmoittautua ylihovimestarille. Mutta Maoni oli heittänyt takin yltään ja seisoi jo valmiina nurmikolla. Hänen ei tarvinnut kauan odottaa taistelutoveria, ja samassa hän jo olikin ottelussa. Hetken kuluttua oli hän jo voittanut ensimmäiset vastustajansa, toisen toisensa jälkeen.
Katsojien jännitys kasvoi, he kurottivat kaulojaan paremmin nähdäkseen, nousivat penkeille seisomaan, ja kuningaskin kumartui kuninkaallisen aitionsa kaiteen yli katsomaan. Prinsessa istui hänen vieressään, silmät pyöreinä ihmetyksestä.
Mutta Maoni oli mielestään taas kotona, äitinsä viheriöillä vainioilla, karjalaumat olivat syövinään notkossa ja paimenpojat olivat kokoontuneet kisailemaan vaahterain varjoon ja hän voittavana päällikkönä nyt, kuten aina ennen.
Kun hän jälleen tuli tajuihinsa ja huomasi voittaneensa, kaikui raikuva hyväksymisen myrsky. Hän olisi tahtonut piiloutua, kadota ihmisjoukkoon, mutta häntä vaan työnnettiin eteenpäin, kuninkaallista aitiota kohti.
Kuningas katseli häntä kultasankaisten silmälasiensa läpi, ja prinsessa kiinnitti ruusun hänen rintaansa.
— Nyt tulee sinusta ritari, sanoi kuningas.
Mutta ylihovimestari alamaisuudessa esitti, ettei sellainen mitenkään saattaisi käydä päinsä. — Hän ritariksi — kulkuri vieraasta maasta.
Silloin kuningas, näpäyttäen pois varisseen nuuskan pitsiseltä rintamukseltaan, sanoi ilmoittavansa ylihovimestarille, mikä ei kävisi päinsä. Se olisi se, että kuningas syö sanaansa.
Tämän sanottuaan otti hän miekan ja löi prinssin ritariksi, ja kansa hurrasi, niin että korvat menivät lukkoon.
Iltasella prinssi Maoni vei prinsessan tanssiin, eikä prinsessa saattanut kyllin ihmetellä hänen ritarillista käytöstään. Ja koko hovi ihmetteli.