KUSTAA. Ei, hertta-isäntä, ei sitä voi enää peroa. Kauppa kun kauppa! Tokihan nyt miehen sana on siksi pitävä, että siihen voi luottaa. Ja maailman parhaan hevosen saat.
KALLE (jyrkästi). Vie vain pois hevosesi ja paikalla! Minulla on kiire, enkä minä nyt jouda turhia jauhamaan.
KUSTAA. Anna kuitenkin joku markkanen purkajaisia.
NAISET (käsiään ojennellen). Anna, isäntä-armas, anna joku markkanen köyhille ihmisille! Anna, kultanen isäntä! Kyllä Jumala sinut siitä siunaa.
KALLE. Menkää pois! Minä alan jo suuttua.
AKKA (menee -pöydän ääreen ja alkaa syödä). Anna, isäntä-kulta, voita ja maitoa lisäksi, niin me syömme. Ei ole vielä koko päivänä syöty mitään. Tulkaa, Kustaa ja Miina, tulkaa syömään!
(Mustalaiset seisovat pöydän ympärillä ja syövät, yhä mankuen: hertta isäntä-kulta, anna maitoa, anna voita y.m. Lapsi kamarissa huutaa.)
KALLE (tukkii korviaan). Ettekö kuule, että oma lapsikin huutaa nälissään? Ulos, koko joukko, ja paikalla! (Mustalaiset mankuvat yhä. Naiset hameita ja röijyjä, Kustaa rahaa, vaatteita, kauroja j.n.e.)
KALLE (äkäisenä). Koska ei teitä saa muutoin lähtemään, niin täytyy kai ajaa. (Ottaa Kustaata niskasta ja taluttaa ovelle.) Sinä ensin!
KUSTAA (vastaan pannen). Mokomakin mies! Jo on hullumpi kun akkansa. Senkin tohvelirätti, juopporatti, marakatti! (Lyö Kallea.)