KALLE (tupaan tullen). Joko se rääkyminen pihalla taas alkoi! (Ikkunasta.) Hävetkää vähän! — Jos olette hiljaa, niin saatte heti syötävää. (Menee ottamaan hyllyltä piimäpyttyä, jolloin hylly astioineen tulee alas ja piimää räiskyy Kallen päälle.)
KALLE (suuttuneena). Kylläpä nuo mukulatkin osaavat kiusata! Kaikkea heidän tähtensä saakin päälleen. (Ikkunasta.) Menkää siitä etemmäs huutamaan! Ette siinä nyt nälkään kuole, vaikkei ruoka tässä silmänräpäyksessä olekaan suussanne.
(Pikkulapsi itkee).
KALLE. On se tuokin koko maanvaiva. Aina rääkyy. (Menee kamariin ja tulee hetken päästä kantaen kehtoa, jonka vie pihalle.)
(Tupaan tullen).
Olkoot nyt siellä, koko komppania, ja huutakoot, niin että kylä kaikuu. Mahtuuhan ääntä maailmaan. Ja nyt en minä enää välitä päivällisistä enkä muistakaan akkaväen hökötyksistä. On tämäkin nyt siivoa, olla tällainen piimäankka, miehinen mies. On onni, ettei kukaan ole näkemässä tätä sekamelskaa. Täytyy nyt vähän siivota edes —
MATKUSTAJA (tulee). Päivää! Kuljin tästä ohi ja kuulin pihaltanne niin kovaa lasten kirkunaa, etten voinut olla poikkeamatta katsomaan, mikä täällä on hätänä. Näytti siltä, että täällä ei olisi ketään kotona, kun lapset sellaista elämää saavat pitää.
KALLE (kädet puuskassa). Kuten näette, täällä nyt kumminkin ollaan kotona, ja hyvä kotimies onkin.
MATKUSTAJA. Kyllähän minä näen, että te mies olette, ja siksi juuri elämä ja huushollin pito täällä taitaakin olla sellaista, kun on.
KALLE. Mikä tällä elämällä on hätänä?