Rouva Ivarsson oli sillä aikaa lähtenyt keittiöön, ja kapteeni huoneesensa. Kuin vanhemmat ja tytär pari tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa illallispöydässä, ei kukaan heistä lausunut sanaakaan asiasta, josta tänä ehtoona oli niin kiivaasti keskusteltu. Kaikki näyttivät hyvin vakavilta, eikä kukaan puhunut paljon mitään.
— Rudolfia ei kuulu tulevan kotiin illalliselle tänä ehtoona, sanoi kapteeni.
— Ei, siltä näyttää, tuumasi rouva Ivarsson.
Gerda ei maininnut mitään, mutta isä vilkasi häneen äkkiä, melkein arasti, terävällä katseellaan, joka näytti sanoneen:
— Hän on ulkona lukutoimissaan.
Heti, kuin ateria oli loppunut, katosi tytär takaisin huoneesensa.
Kapteeni oli pistänyt piippuunsa ja istunut keinutuoliin, ja rouva
Ivarsson istui lampun ääreen ja alkoi parsia poikansa sukkia.
— Itse nyt näet, alkoi kapteeni, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. Itse nyt näet, minkälaiseksi ne houreet tekevät Gerdan. Sen sijaan, että hänen pitäisi olla kotonaan iloisa ja hupainen tyttö, niinkuin muutkin tyttäret, on hän nyreä ja synkkä ja näyttää oikein vihaiselta. Pidätkö sinä sellaisen käytöksen kauniina ja sopivana tyttärelle, iäkkäitä vanhempiansa kohtaan?
Rouva Ivarsson ei vastannut heti. Mutta sanoi sitte:
— No, minkä sinä pidät syynä hänen suututtavaan käytökseensä?
— Luonnollisesti ne tyhmät mietteet, jotka hän on saanut päähänsä.