— Mutta se on tavallista! vastasi kapteeni kiivaasti ja pontevasti. Ja se sopii tytölle, mutta matkustaa yliopistoon ja tulla ylioppilaaksi, se ei sovi hänelle sinä ilmoisena ikänä, sanon minä! Ja minun tyttärestäni ei pidä tulla mikään ihmisten pilkka, enempää kuin muittenkaan.
— Onko se sinun viimeinen sanasi, Otto?
— Niin, se se on!
— Vai niin! No, sitten ei tule mitään talon kiinnittämisestä.
— Vai niin!
Kapteeni nousi tuoliltaan ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.
Vielä kauvan, myöhään iltaan, istui rouva Ivarsson yksin lampun valossa sukankutimineen. Välistä vaipui työ hänen polvilleen, ja hän itse joutui syviin, surullisiin ajatuksiin, välistä lakkasi hän kokonaan kutomasta ja kuunteli jotain eteisestä, mutta kuin ei ketään tullut, ryhtyi hän jälleen yksitoikkoiseen tehtäväänsä. Hän odotti poikaansa. Kello löi yksitoista, löi kaksitoista. Yhä vielä istuu äiti yksinään valvomassa. — Ja pienessä kammiossaan istui tytär kumaraisissaan, ahkerasti kirjoittamassa muistiinpanoja paksuun vihkoon. Synkeys hänen kasvoistaan oli kadonnut. Hieno punerrus peitti hänen kalpeat poskensa, silmänsä loistivat innostuksesta, kynä liikkui kiitävällä nopeudella paperilla. — Mutta sisällä huoneessaan makasi kapteeni koisaten vuoteella.
Vihdoin, kuin kello oli lyönyt puoli yksi, narisi ulko ovi ja joku koperoitsi eteisen lukkoa. Rouva Ivarsson astui ylös, kiiruhti kuulumattomin askelin eteiseen ja aukaisi oven.
— Rudolfiko siellä on? kuiskasi hän.
— Olen niin! vastasi kova, vähän epävarma ääni. Oletko sinä vielä ylhäällä, äiti? Mitä tuhmuutta se on? Onhan minulla avain itselläni.