Pitkä haamu astui eteiseen, riisui hitaasti päällysnuttunsa ja heitti sen tuolille, josta se luikui alas lattialle. Rouva Ivarsson pani oven lukkuun, otti takin lattiasta ja ripusti sen vaatenaulaan. Hattu päässä meni poika hänen edellänsä peräkamariin.
Rudolf Ivarsson oli pitkä, hoikka, nuori mies, tarkoin muodin mukaan puettu. Hänen hienot, vaaleat kasvonsa, suurine sinisilmineen ja valkeine viksineen, olivat kopean ja itserakkaan, vaikk'eivät tosin ilkeän näköiset, ja hänen nuorukaismuodossaan ilmestyi jonkinlainen sairasmainen velttous, tällä hetkellä enemmän silmiinpistävä kuin tavallisesti, sillä hän näytti olleen, ei oikeastaan juovuksissa, mutta kuitenkin hyvin väsynyt liian paljosta illan-huvituksesta. Hän asetti hattunsa pianon kannelle ja etsi taskustaan nenäliinaa.
— Onko sinulla nenäliinaa, äiti? En voi käsittää, mihin omani on joutunut. Ah! se jäi varmaan palttoon taskuun.
Hän lähestyi ovea.
— Ei, odotappa! Älä mene kolistelemaan ovia, sanoi rouva Ivarsson painuneella äänellä. Minä tuon sinulle nenäliinan.
Hän meni ja palasi heti jälleen, ja antoi nenäliinan pojalle, joka oli istunut keinutuoliin.
— Missä sinä olet ollut koko illan? kysyi hän, pannen työnsä kokoon.
— Alkaako nyt kuulusteleminen?
— Ei, ei ollenkaan, mutta älä puhu niin kovasti, — isä makaa. Minä kysyin vaan muuten, kuin sinä lupasit tulla kotiin illalliselle.
— No, entä sitten? Eihän se niin tärkeätä ollut. Minä tulin menneeksi teaatteriin parin ystävän kanssa, ja sitte me olimme illallisella. Ei siinä sen pahempaa.