Rouva Ivarsson katsahti hänen jälkeensä, huoahti, otti lamppunsa ja meni sänkykamariinsa ja laskeutui vihdoinkin levolle vaikka sydämmensä oli surua täynnä.
Seuraavana aamuna keskustelivat isä ja poika kauan aikaa kahdenkesken isän makuuhuoneessa, mutta raha-asioista ei kapteeni virkannut mitään vaimolleen, vaikka söivät yhdessä suurusta, Rudolfin lähdettyä kaupunkiin sisarensa seurassa, jonka äiti oli lähettänyt muutamille ostoksille. Matkalla alkoi Rudolf keskustelun, ja sanoi:
— Olethan kuullut vanhemmilta, että minä matkustan ulkomaille?
— Sinä? En, siitä en ole kuullut sanaakaan.
— Niin, ja jotenkin pian. Lääkäri on sanonut sen olevan ihan välttämättömän tarpeellisen minun terveydelleni. Minä matkustan yhtä päätä aina Siciliaan saakka. Oi, miten haluan päästä sinne kauas etelään ja oikein perinpohjin lämmitellä ja nauttia! Siellä tahdon tulla oikein uudeksi ihmiseksi.
Gerda oli käynyt tavallista kalpeammaksi veljen puhuessa. Hänen huulensa puristuivat kovasti yhteen, mutta alas painuneet silmäluomet estivät katseen ilmaisemasta, mitä hänen sydämmessään piili.
— No, rakas sisar! Näyttää siltä, kuin ei sinua ollenkaan huvittaisi, että minä saan mennä sinne kauas, virkistämään uupuneita voimiani. Siinä et tekisi sisarellisesti. Minä odotin sen sijaan saavani nähdä sinun sydämmellisesti iloitsevan hyvästä uutisestani.
— Mistä sinä saat rahoja matkallesi? Sehän ei maksa vähää? kysyi vihdoin Gerda, painuneella äänellä.
— Ooja! Tarkoin laskettuna tarvitsen minä tosin pari tuhatta markkaa. Se riippuu ylimalkaan kokonaan siitä, kuinka pitkän ajan minä tulen viipymään siellä. Ja isä on kyllä niin, hyvä että hän hankkii minulle varoja. Ukko lainaa, ymmärrettävästi, sillä eihän hänellä ole puhdasta rahaa enempää kuin muutama sata markkaa, ja ne tarvitsette te täällä kotona. Hän oli myöskin niin hyväntahtoinen, ettei hän mutkitellut eikä epäröinnyt vähintäkään, vaan piti asian ihan luonnollisena, kuin sen kerran lääkäri oli määrännyt. Me puhuimme siitä jo tänä päivänä, ja nyt on päätetty, että minä lähden kumminkin jo neljäntoista päivän kuluessa tahi kesäkuun alussa. — No, sinä et sano mitään!
Sisarukset olivat käyneet oikotietä, läpi puiston, joka oli lähellä heidän kotiansa. Ei ketään ihmistä näkynyt yksinäisillä käytävillä. Gerda seisattui ja katseli veljeä säihkyvin silmin.