— Minä sanon, vastasi hän, että kyytiä sinun pitäisi saaman ja sitte lähetettämän maalle auran kurkeen tahi merille näkemään vaivoja, Se olisi varmaan parempi parannuskeino heikkoon terveyteesi, kuin tuo Sicilianmatka. Kurja raukka sinä olet, Rudolf! Etkö ole oleskellut yliopistossa viisi vuotta, suorittamatta ainoatakaan tutkintoa? Rahamäärät, joita on kulutettu sinuun, olet sinä käyttänyt turhiin, usein kelvottomiinkin, tarkoituksiin ja olet peittänyt heikkojen vanhempiesi silmät kerskauksillasi ja valeillasi. Ja vaikka sinä itse olet turmellut terveytesi, niin otat sinä ihan röyhkeästi vastaan vanhempaisi uhraukset, saadaksesi matkustaa etelään ja tulla jälleen siellä terveeksi, etkä osoita edes kiitollisuutta heidän hyvyydestään. Nyt olen minä ensimmäisen ja viimeisen kerran suoraan sanonut ajatukseni.
Rudolf joutui aivan hämilleen, kuin hän oli kuullut Gerdan odottamattomat sanat, eikä ensin saanut kiukultaan sanaa suustaan.
— Sepä oli oikein sisarellista, kaikki tuo! kuului hänen vapiseva äänensä vihdoin, kuin hän oli tointunut. Ja niin kauniisti ja naisekkaasti sitten! — Minä kiitän nöyrimmästi! Halvin palvelianne, neiti Ivarsson!
Hän nosti ilkkuvan; kohteliaasti hattuansa, käänsi Gerdalle selkänsä ja meni hänen luotaan nopein askelin katsomatta edes ympärilleen. Neitonen seisoi muutaman hetkisen liikkumatta, vilkasi vielä veljeänsä vihaisella katseella ja lähti menemään.
Parin tunnin kuluttua palasi Gerda kotiin asiansa toimitettua, mutta Rudolfia ei näkynyt koko päivänä talossa. Vasta myöhään yöllä tuli hän kotiin, ja tiuskoi äidilleen, joka taas oli valvonut odottamassa häntä. Hän oli juovuksissa, selitti, "että hän oli tullut siihen ikään, ett'ei hän tarvinnut mitään lapsenhoitajaa, vaikk'ei sitä hänen äitinsä ahtaine "naiskäsitteineen" muka koskaan oppisi tajuamaan, ei, vaikka tulisi sadan vuoden vanhaksi," meni huoneesensa ja paiskasi oven kiini.
Seuraavina päivinä oli nuori herra hyvin vähän kotona, sanoi vanhemmillensa syyksi lukutoimensa ja "jäähyväispidot" kumppanien kesken ja karttoi varsinkin päivällisaikaa kotona, ettei hänen tarvitsisi olla sisarensa silmäiltävänä, sillä tämän sanat, vaikka hän alinomaa yrittikin röyhkeällä halveksivaisuudella unhoittaa ne turhanpäiväisinä naisten loruina ja lapsellisena kateutena, kuitenkin vaikuttivat alinomaa hänen pohjalta turmeltumattomassa sydämessään tuskallisen levottomuuden ja nöyryytyksen tunteen. Hän kysäsi ehdottomasti itseltään, eikö hän mahtanut nauttia monin kerroin enemmän kotinsa varoja, kuin hänen ahkera, vaatimaton sisarensa. Mutta tämähän olikin vaan tyttö, ja hän nuorukainen! Eikä hänen kasvatuksensa maksa samaa kuin pojan, ja nuorukaisen elämä onkin järjestetty varsin toisella tavalla kuin tytön, ja sillä on suurimmallakin säästäväisyydellä tarpeita, jotka eivät tule hänelle ollenkaan kysymykseen. Nämät olivat ne viisaat lohdutusperusteet, joilla hän alinomaa hillitsi sydämensä äänen, mikä tuon tuostakin kuiskasi:
— Eiköhän sisaresi mahda sentään olla tavalla tai toisella oikeassa?
Päivät vierivät, mutta kapteeni ei lausunut sanaakaan rouvalleen lainasta ja kiinnityksestä. Vanha herra oli ainoastaan, tavattoman vähäpuheinen ja joskus vaimonsa ja tyttärensä läsnäollessa tuli hän lausuneeksi "holhonalaisista miehistä" ja "ankarista naisista," jollaiset lauseet rouva Ivarsson piti heidän viimeisestä vakavasta keskustelustaan johtuneina.
Viikko oli siten kulunut. Rouva Ivarsson varusteli kiireesti pojan matkatarpeita. Hän neuloi hänelle koko joukon uusia liinavaatteita, jossa työssä Gerda häntä autteli neulomakoneella. Hän auttoi pesussa, kiilloitti ja silitti vaatteita, kutoi ja parsi sukkia ja tarkasti pojan jotenkin huonosti hoidettua vaatevarastoa, tämä sitä vastoin, kotona käydessään, näytti pitävän kaikkia näitä puuhia niin luonnollisina, etteivät ne edes ansaitsisi sydämellistä kiitoksen sanaa.
Vihdoin, toista viikkoa jo kuluttua rouva Ivarssonin viime keskustelusta miehensä kanssa, sanoi hän, kuin tämä istui päivällisen jälkeen keinutuolissa polttaen piippua: