— Minä lainasin rahat takuuta vastaan, enkä huolinut koko kiinnityksestä, kuin asia kävi muutenkin päinsä.
Kapteeni puhui aina vaan samaan levolliseen tapaansa, ihan välinpitämättömästi, niinkuin olisi keskusteltavana joku jokapäiväinen seikka, joka ainoastaan liikutti häntä eikä olisi ollenkaan sopinut olemaan yhteisenä puheenaineena puolisoitten kesken.
Rouva Ivarsson tunsi katkeruudella, että häntä pidettiin järjettömänä olentona, jonka ajatukset ja toiveet eivät muka olleet mistään arvosta. Hän oli hetken vaiti. Viimein sanoi hän:
— Ne ovat, ymmärtääkseni, asioita, joihin minun ei tule mitään. Anna anteeksi uteliaisuuteni, rakas Otto!
Hän ryhtyi jälleen työhönsä näennäisesti rauhallisena. Niin katkeralla äänellä ei kapteeni vielä koskaan ollut kuullut vaimonsa puhuvan heidän kuudenkolmatta vuotisen avioliittonsa ajalla. Rouva Ivarssonin sydäntä karvasteli kovasti. Hän istui työhönsä kumartuneena. Niin kauvan kuin heidän avioelämänsä oli vierinyt tyyntä, loivaa uraansa myöten, jossa ei ainoatakaan kiveä löytynyt, oli se näyttänyt sekä hänestä itsestään, että muistakin hyvin onnelliselta, aivan sopusointuiselta. Mutta nyt, kuin vihdoinkin loukkauskivi oli sattunut tielle, ja heidän hiljainen elämänvirtansa syöksyi alas tuntemattomaan syvyyteen, nyt läikkyi väkivaltaisesti sen kirkkaat aallot ja kiehuivat ja kuohuivat niin mustina, kuin ei niistä enää koskaan voisi kuvastua kirkas sinitaivas. Vihdoinkin oli tullut molempain puolisoitten välille kiivas, äkkiarvaamatoin taistelu, joka riisti heidän elämältään hupaisen rauhan, ja saattoi tuon luottavaisen ja uskollisen puolison katkeralla tuskalla huomaamaan, että se sopusointu, joka oli hänen autuutensa, ei ollutkaan kotilieden, "ikuinen tuli", joka palaisi yhtä rauhallisena ja kirkkaana auringonpaisteessa kuin rajuilmassakin, vaan ainoastaan kehno soihtu, joka valaisi niin kauniisti rauhassa, mutta sammui ensimäisessä myrskytuulessa, huomaamaan, että hän ei ollut puoliso, jumalallisen ja järjellisen säädännön mukaan puolisonsa vertainen, vaan että hänen miehensä piti hänen vaan järjettömänä, holhonalaisena olentona, heikkona orjana, jonka ajatus ja toivo olivat vähäarvoiset. Ja kapteeni Ivarssonia olivat kuitenkin niin hyvin hänen vaimonsa kuin koko maailmakin pitäneet aviomiesten mallina.
Tuo ilo oli monta vuotta elähyttänyt rouva Ivarssonia, mutta kuin hän nyt niin julmasti luottamuksessaan pettyi, tuntui hänestä kuin joku hänen sydänjuuriinsa kasvanut side olisi ratkennut, ja sydän vuotaisi verta, aivan kuin se tahtoisi kuiviin juosta.
Pitkä äänettömyys seurasi. Kapteeni keinui keinumistaan ja poltteli piippuansa omissa mietteissään, ja rouva Ivarsson neuloi melkein koneellisella innolla. Hänenkin ajatuksensa olivat kaukana työstä. Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan vanhan keinutuolin yksitoikkoinen natina. Ei kukaan, joka tällä hetkellä olisi osunut astua tuohon kodikkaasen huoneesen, ijäkkäiden puolisoiden luo, olisi voinut aavistaa, että juuri täällä, tässä huoneessa joku silmänräpäys ennemmin oli lausuttu muutamalla, näennäisesti niin tyynellä ja jokapäiväisellä sanalla, ehkä ikuisiksi ajoiksi kahden sielun ero, jotka enemmän kuin neljänneksen vuosisataa olivat uskollisesti olleet yhdessä.
Kapteeni nousi viimein ylös ja meni huoneesensa. Rouva Ivarsson istui työssään, kunnes hämärä esti häntä jatkamasta. Silloin nousi hän ja lähti tyttärensä huoneesen, jossa hän laskeutui vuoteelle, mutta ei nukkunut, vaan oli pitkällään, kädet pään takana, ja katseensa kirkkaissa, ajattelevissa silmissään oli aivankuin hän olisi tarkastellut etäisiä maailman oloja.
Äiti lähestyi tytärtänsä, laskeutui polvilleen hänen vuoteensa viereen ja painoi, puhjeten ankaraan nyyhkytykseen, harmaantuneen päänsä lapsen rintaan.
— Äiti! mitä sinulta puuttuu? kysyi Gerda liikutettuna. Mitä on tapahtunut?