Useita minuuttia kului ennenkuin äiti ankarassa mielenliikutuksessaan voi vastata kysymykseen. Hän itki elämänsä, sydämensä, pyhintä onnea.
— Lapseni! Lapsi raukkani! Meitä orjaraukkoja! kuiskasi hän viimein ja kertoi tyttären sydämen ääressä, hänen syliinsä suljettuna, sen, jota hän ei, jos hän olisi ollut katolilainen, olisi virkannut ripitystuolillakaan. — Hän kertoi rakkaudestaan puolisoonsa, luottamuksestaan häneen, monivuotisesta avio-onnestaan, kertoi niistä taisteluista, joita hän oli saanut kokea tyttärensä tulevaisuuden huolesta, tuskallisesta tappiostaan, joka oli rikki reväissyt vanhan rakkauden siteen.
Gerda kuunteli äidin kertomusta ja liittyi häneen vielä lujemmin. Pimeä hämärrys esti äidin näkemästä synkeyttä, joka laskeutui kuin syysyö tyttären kasvoille, hänen kirkkaille silmilleen. Vihan syys-sumua itsevaltaisen isän tuomio vaan levitti lapsen lämpimään, raittiisen sydämeen. Gerda vihasi nyt sekä veljeään että isäänsä, vihasi heitä oikein sydämensä pohjasta, vaikka ei hän sitä sanoiksi lausunut. Äiti ja tytär, nämät kaksi maailman silmissä niin onnellista naista, olivat tuossa liittyneinä toistensa sydämeen ja huokailivat etu-luulojen ja miehen itsevaltiuden vääryyttä, he olivat vaan kaksi, meidän vapaan, valistuksen aikakautemme miljooneista orjista.
Ei rouva Ivarsson eikä Gerdakaan lausuneet kapteenille enää sanaakaan tyttären Upsalamatkasta. Molemmat naiset täyttivät hiljaa, kuin tavallisesti, tehtävänsä ja kapteeni oli leppeä perheenisä, kuten ennenkin. Mitä hyödyttikään enää mainita tuollaisia vähäpätöisiä perheselkkauksia, joita tapahtuu kaikissa avioliitoissa, mutta jotka eivät mitään merkitse, jos niiden kanssa menettelee ymmärtäväisen miehen tavalla? Hän oli näyttänyt, että hän oli "isäntä talossaan" ja sillä oli loppunut tuo pieni lasten leikki, jolla hänen ymmärtämätön vaimonsa ja haaveellinen tyttärensä olivat huvitelleet itseänsä. Mutta tuo rikkiviisas isäntä talossaan oli liian sokea näkemään kylmää loistetta puolisonsa surullisissa silmissä ja tyttärensä synkkää katsetta. Ja vaikka hän olisi jonkun kerran huomannutkin jotain sellaista, niin ei hän ollut siitä millänsäkään, arveli niiden vaan olevan varjoja, jätteitä noista äsken tapahtuneista eripuraisuuksista, jotka kyllä kirkastuisivat, kuin vaan ei osoittanut niille mitään huomiota.
Rudolf lähti kuin lähtikin matkalle. Jäähyväiset olivat sangen hellät äidin ja isän, mutta jotenkin kylmät sisaren puolelta. Toukokuun lopussa sanoi kapteeni eräänä päivänä päivällispöydässä:
— Minä sain tänään kirjeen Fredrikiltä. Hän ja Anna-Maria lähettävät sydämellisiä terveisiä ja sanovat, että Gerda on tuhansin kerroin tervetullut koska hyvänsä, ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. — Näetkös, tyttöseni, jatkoi hän, kääntyen tyttäreen, minä kirjoitin joku aika takaperin Fredrik-sedälle ja pyysin, että sinä saisit mennä sinne muutamaksi viikoksi. Sinä olet työskennellyt niin ahkerasti koko talven sekä käsitöissä että talousaskareissa ja vaivannut itseäsi lukemisella, jota sinä aina ajattelet, että pidän välttämättömänä, että saat vähän levähtää ja nauttia maaseutuilmaa. Sinä oletkin viimeisinä aikoina ruvennut näyttämään kauhean kalpealta. Laita nyt pian itsesi kuntoon!
Kuinka isälliseltä, kuinka hyvää tarkoittavilta kuuluivat nämät sanat ja se ääni sitten, jolla ne lausuttiin!
— Kuinka voisin jättää äidin yksin? kysyi Gerda.
— Oi, rakas lapsi! Sitä ei sinun tarvitse huolehtia. Äiti oli niin hyvä ja sanoi jo kauvan sitten, kuin me asiasta keskustelimme, että hän kyllä vähäisen ajan voipi auttaa itse itseään, kuin sinä vaan saat mennä maalle vähän virkistymään. Ja minä tahdon kysyä: kuinka sinä olisit voinut jättää äitiä yksin, kuin sinä tahdoit matkustaa Upsalaan ja viipyä siellä koko vuoden?
Gerdan katse tuli tavallista synkemmäksi.