Kapteeni katseli hänen jälkeensä.
— Hänelle tekee hyvää päästä pois sisä-ilmasta, mumisi hän, ja meni vastaamaan veljensä kirjeesen.
Pappilassa, Gerdan sedän luona, kului kaunis suvisydän-aika hupaisesti. Kirkkoherran molemmat nuoremmat pojat, ylioppilaat, olivat olleet kotona jo kuukauden alusta saakka, ja juhannuksen ajaksi oli myös vanhin poika, maisteri, joka oli sanomalehden toimittaja eräässä suurenlaisessa maaseutukaupungissa, ottanut loma-aikaa kuukaudeksi, saadakseen levähtää kotonansa maalla. Sitä paitsi oli pappilassa kaksi tytärtä, hilpeää ja iloista, punaposkista impeä, jotka muutama vuosi sitten, olivat käyneet tyttökoulua lähimmässä kaupungissa ja jotka, ollen varsin tyytyväiset tietomääräänsä ja elämän asemaansa, eivät ollenkaan havainneet kalpean, vakavan, vähän kankean pääkaupunkilais-serkkunsa synkkämielistä asemaansa nurkumista eivätkä hänen palavaa haluansa korkeampaan vaikutukseen, kuin mitä kodin yksitoikkoiset askareet tarjosivat hänelle. Päin vastoin ylistelivät he serkkuansa onnelliseksi, hän kun sai oleskella pääkaupungissa, ja ottaa osaa sen huvituksiin, ja se tuntui heistä varsin kummalliselta, kuin hän kerran oli sanonut kaipaavansa erään toiveen täyttymystä. Mutta Gerda kantoi surulliset ajatuksensa ja kaipauksensa itsekseen, sillä ensi silmäyksellä havaitsi hän, etteivät hänen; serkkunsa, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, voineet paraimmalla tahdollansakaan käsittää hänen sielunsa elämää. Hän koetti siis kohdella heitä yksinkertaisella ystävyydellä, voidakseen synnyttää heissä vastavaikutusta, ja he tulivatkin, huolimatta heidän vastakkaisista luonteistaan, ennen pitkää rakkaiksi ystäviksi, sillä Gerdan selvä, voimakas luonne, teki syvän vaikutuksen tyttöihin. Kuin hän oli oleskellut pari viikkoa sedän talossa, niin alkoikin raitis ilma ja maan askareet elähyttää hänen mieltänsä. Hän ei ollut enään niin vähäpuheinen, hänen poskensa saivat verevämmän värin; iloinen nuoruuden ääni kaikui yhä useammin hänen huuliltansa, ja hän otti osaa yhä suuremmalla ilolla töihin ja huvituksiin kuin ennen. Jos tuo hyvä kapteeni olisi nyt nähnyt tyttärensä, niin olisi hän varmaan ollut itse tyytyväisyys ja hieronut käsiänsä sekä iloinnut siitä, että hän oli hoksannut lähettää tyttären maalle parantumaan opin houreista. — Gerda tosin oli pannut matkalaukkuunsa muutamia historiallisia ja viisaustieteellisiä kirjoja, mutta niitä avattiin enää aniharvoin. Ei ollut juuri aikaakaan siihen. Eihän voinut lämpimänä, ihastuttavana suvipäivänä sulkeutua huoneesen kirjan ääreen ja illoilla oltiin niin väsyneitä, ettei mistään lukemisesta voinut tulla puhettakaan. Gerda oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei ollut koskaan ennen elämässään oleskellut vapaana ja joutilaana maalla, nuoruus siis vaati osansa.
Juhannusehtooksi oli pari ylioppilasten ystävää läheisestä kaupungista ja pruustinnan sisar, leskirouva tyttärineen, kutsuttu vieraille. Ilta oli hupainen. Tanssittiin kukkaisriu'un ympärillä pihassa. Laulettiin, laverreltiin ja naurettiin. Kuka on tuo solakka, vaaleapukuinen tyttö, joka, nuoruuden ilohymy huulilla ja ruusut poskilla, leijailee tanssin hyörinässä ruohopermannolla, kauniin nuorukaisen käsi vyötäisillä? Voiko se olla Gerda? Kyllä siinä on hänen kasvonpiirteensä, mutta missä synkkä katse hänen säihkyvistä silmistään, missä kolkko varjo hänen hymyileviltä kasvoiltaan? Syysyö oli haihtunut juhannusauringon paisteessa. Ja hänen vieressään oleva kihara-ja vaaleatukkainen, kirkassilmäinen, uljas nuori-herra oli maisteri Leonard Ivarsson, pastorin vanhin poika, sanomalehden toimittaja, Gerdan serkku. Oli laulua, oli naurua, iloa ja tanssia. Kaksi nuoruuden kukkaa, Gerda ja Leonard, kuiskasivat valoisana juhlayönä, tuoksuvien sirenipensasten suojassa toisilleen viehättävän salaisuuden, joka ei kuitenkaan kauan kätkössä pysynyt, sillä ennenkuin nuorukainen myöhempänä kesällä lähti kotoa, vietettiin siellä iloinen juhlallisuus, johon kapteeni Ivarssonkin rouvineen tuli, Gerdan ja Leonardin kihlaus.
— Näetkös nyt, äiti! sanoi kapteeni, ilosta säteilevin silmin. Näetkös nyt, että minulla oli oikein! Tämä oli jotain parempaa kuin Upsalanmatka, uskon minä! Nyt joutuu Gerda oikeaan asemaansa.
Myöskin rouva Ivarsson iloitsi ja toivoi, että hänen tyttärensä rakkauden autuudessa ja onnellisessa avioliitossa saisi täyden korvauksen pettyneestä halustansa päästä osalliseksi tieteen aarteisin; mutta hän muisti samalla kuinka suuresti hän oli rakastanut omaa miestänsä, millä iloisilla toiveilla hän hänen kanssaan oli käynyt vihkituolille ja kuusikolmatta vuotta elänyt onnellisena hänen rinnallaan, ja kuitenkin oli tämä onni ollut vaan hairaus, halpamainen orjuus, sillä hänen puolisonsa ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt häntä henkisenä vertaisenaan, ei koskaan myöntänyt hänelle samaa ihmisarvoa kuin itselleen. Sen olikin hän ihan selvään nähnyt ja tuntenut tuona kauheana, unhottumattomana hetkenä, jolloin hänen sydämensä pyhä side katkesi ja jolloin hänen onnensa tähti putosi taivaalta. Ajatteles, jos Gerda saisi kestää saman julman koetuksen avioliitossaan! Kuitenkin Leonardilla oli laajempi sivistysmäärä kuin vanhalla kapteenilla, ja hän kuului nuorempaan sukupolveen. Hän näytti niin ylevämieliseltä ja innokkaalta kaikissa asioissa. Ehkä ymmärsi hän paremmin, kuin tuo vanhus, totuuden ajan pyrinnöissä naisenoikeuksien saavuttamiseksi. Hellä äiti koetti masentaa surettavia kysymyksiä, iloisilla toiveilla. Kuitenkin hiipi se ajatus usein esiin, että ehkä olisi ollut parempi, jos Gerda olisi saanut uhrata elämänsä tieteille.
Häät piti pidettämän jouluna. Nuorella Leonardilla oli tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin turvattu toimeentulo sanomalehden toimittajana, ja hän kiiruhti nyt pientä kotiansa asettamaan kuntoon, mutta menetteli siinä tarpeettoman tuhlaavaisesti, josta hänen morsiamellaan ja vanhemmillaan ei ollut aavistustakaan ja velkaantui jo varustaessaan kotinsa niin muhkeaan sisustukseen kuin mahdollista. Morsiantaan näytti hän jumaloivan. Melkein joka päivä sai tämä häneltä pitkät kirjeet, joissa purkautui hehkuvassa runomuodossa rakkauden kaipuuta ja rakkaudentoiveita ja suuria ajatuksia elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Gerda oli onnellinen. Voimakas ja kiihkeä, kuten kaikki hänen tunteensakin, oli hänen rakkautensakin, ja hänen luottamuksensa rakastettunsa hengenjalouteen ja uskollisuuteen oli luja kuin kallio. Hän tosin oli kuullut äitinsä surullisen elämäkerran, mutta että hän omassa avioliitossaan voisi tulla samaan kohtaloon, se ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Ääretöin eroitushan oli hänen isänsä, tuon vanhan, pintapuolisesti sivistyneen, ahdasmielisen entisen soturin ja nuoren, runsaslahjaisen ja perinpohjin sivistyneen, korkea-aatteellisen sulhon, kannan välillä, ja tämä eroitus oli takauksena siitä, ettei hänen koskaan olisi pakko tulla osalliseksi äidin tuskastuttavaan kokemukseen. Miten onnellinen olikaan tyttönen, tuossa kuin hän, salavihkainen hymy huulilla ja tajuamatoin loiste ennen niin synkissä silmissä, paljoa kiihkeämmällä innolla, kuin mitä hän koskaan ennen oli osoittanut tieteissä, nyt työskenteli antimiensa valmistuksessa! Leonardin ihastuttavat kirjeet olivat hänelle tuhansin kerroin kalliimmat, tuhansin kartoin opettavammat kuin kaikki ne paksut, yksitoikkoiset kirjat, vanhat historioitsijat ja viisaustieteilijät, jotka nyt saivat olla kokonaan hyljättyinä kirjakaapissa. Kuinka paljon ihanampi oli hänen oman sydämensä tarina kuin kertomukset kaikista maailman historian sankaritöistä, ja todellista viisautta, niin, avainta viisauden salaiseen kaikkein pyhimpään, sitä ei löytynyt noiden vanhojen filosofien kuivissa kirjoituksissa, vaan rakastavan nuorukaisen kirkkaissa silmissä. Syysyön sumut, kuten jo mainitsimme, olivat hälvenneet kesäauringon säteistä. Viha isää ja veljeä vastaan oli kadonnut Gerdan riemuisasta sydämestä, kuin inhoittava, mieletön harhaluulo. Tarjosihan elämä autuuden, nautinnon paljoa runsaamman kuin kaikkien tiedon aarteitten omistaminen voisi lahjoittaa. Miksi vihastuisi hän sitte isäänsä, joka oli kieltänyt häneltä vähempiarvoisen, kuin hän kerran oli voittanut kalliimman? Ehkä se olikin korkeamman voiman sallimus, että hän kielsi hänen matkustamasta Upsalaan, sillä jos se olisi tapahtunut, niin hän ehkä ei koskaan olisi kohdannut Leonardia. Hän rukoili Jumalalta anteeksi pahat tunteet, joita hänessä oli ollut isää kohtaan, ja lupasi kahdenkertaisella uskollisuudella sovittaa nurjamielisyytensä. Entäs Rudolf? Niin, tosin oli hän veltto, mutta olihan hän hänen oma, ainoa veljensä, ja oli aina ollut hyvä ja ystävällinen häntä kohtaan. Eikö hän ollut silloinkin ihan julma, kuin hän suuttui siitä, että tämä sai matkustaa ulkomaille, etsimään parannusta heikolle terveydelleen! Sydämensä uhkuvassa helleydessä ja onnessa kirjoitti hän lämpimän, melkein tuskallisen hellän kirjeen veljelle, joka sattumalta oli pohjois-Italiassa, koska lääkärit kielsivät hänen juuri pahimpana suvikuumana menemästä etelämmäksi. Hän tosin ei saanut mitään vastausta tähän kirjeesen, vaan ainoastaan sivumennen terveisiä ja kiitoksen ystävällisestä kirjoituksestaan eräässä Rudolfin kirjeessä isälleen.
Ja Ivarsson ukko taas, kuin hän näki tyttärensä muuttuneen hilpeän käytöksen, ja tuli tietämään hänen katuvaisen mielihartautensa, vaikkei se sanoissakaan ilmaantunut, käveli huoneessaan, voittoriemusta tyytyväisenä ja hänen katseensa ja hymynsä näyttivät alinomaa sanovan:
— Katsos, kuinka oikein minulla oli! Mutta meillä miehillähän on aina oikein. Emmekä me ole pahoja, joskin me, naisten omaksi hyödyksi, ohjaamme heitä heidän haaveellisissa hullutuksissaan, emmekä anna heidän menetellä oman mielensä jälkeen, sillä muutenhan jouduttaisiin suorastaan hukkaan.
Vähää ennen joulua vietettiin Gerdan häät. Rudolf ei tullut, kuten vanhemmat ja sisar toivoivat, kotiin juhlapäiväksi, vaan kirjoitti ainoastaan muutamia ystävällisiä onnentoivotus-riviä Gerdalle ja isälle kirjeen, jossa ilmoitti, että lääkärit olivat kehoittaneet häntä viipymään yli talven Italiassa, jonka tähden hän sydämellisesti pyysi "hyvää isäänsä" lähettämään hänelle vähäisen rahalisän — noin kaksi tuhatta markkaa. Ukko Ivarsson närkästyi vähän tähän kirjeesen. Hän oli toivonut saavansa nähdä jälleen poikansa terveenä ja reippaana ja päälle päätteeksi oli hän jo talon kiinnitystä vastaan ottanut tyttären myötäjäisiä varten lainan, kaksinkertaisesti niin suuren, kuin olisi ollut tarpeeksi hänen Upsalanmatkalleen, — mutta nythän olikin kysymyksessä myötäjäiset! Eikö jokainen oikein ajatteleva isä mielellään tekisi uhrausta sellaista tarkoitusta varten? Ukko närkästyi, kuten sanottu, Rudolfin kirjeesen, mutta mitäs oli muuta tehtävänä, kuin suostua lääkärien määräykseen ja lähettää rahat pojalle.