— No sinä nyt puhut kuin naiset ainakin! Mitä sinä ymmärrät sellaisista asioista? Minun mielestäni ei pitäisi puhuman asioista, joita ei käsitä, mumisi kapteeni.
Toisena vuonna kävi samoin kuin edellisenäkin. Rudolf eli suurellaisesti ja jatkoi parannuspuuhiaan, joiden täyttämisen hän jätti erään nuoren, ruotsalaisen voudin rajattomaan mielivaltaan, sillä hän itse oli antautunut yksinomaisesti seuraelämän huvituksiin. Kun kapteeni kerran moitti häntä tällä tavalla käyttäymästä, vastasi hän:
— Rakas isä! Minä olen aivan rauhassa, saatuani tämän miehen taloon. On paljon parempi, että minä jätän koko hoidon miehelle, joka on perehtynyt maanviljelyyn, kuin että minä itse hutiloitsisin toimissa, jotka kuitenkin ovat enimmäkseen minulle vieraat. Ja Nilsson on erittäin taitava mies alallaan. Minulla onkin rajatoin luottamus hänen ehdoituksiinsa, ja jos niitten toimeenpano maksaakin vähän alussa, niin onpa voitto sitä suurempi. Hän on esimerkiksi laskenut, että suuri suonviljely, jota kaikki ihmiset pitävät vaikeana ja niin hiton kalliina, että se kolmessa vuodessa korvaisi kaikki, mitä se nyt kuluttaa. Hän on sen numeroilla todistanut.
— Niinpä niin! arveli kapteeni, kyllähän se on hyvä, kuin vaan kaikki käy onnellisesti.
Toinen suurenlainen yritys, johon vouti neuvoi isäntäänsä, oli se, että ostettaisiin puutavaraa. Oli juuri se aika, jolloin metsän hakkaaminen oli täydessä vauhdissaan. Tämä oli ehdoitus, joka enemmän kuin mikään muu miellytti toimeliasta Rudolfia. Hän tulisi ainoalla tenho-iskulla uppo rikkaaksi. Isä varoitti häntä kiirehtimästä siinä yrityksessä, tahi ryhtymästä siihen suuressa mitassa, koska voi aavistaa, että turmiota tuottava seisaus ennemmin tai myöhemmin tulisi puutavarain markkinoilla, — saman varoituksen sai Rudolf ylipäänsä muiltakin tahoilta, — mutta hän nauroi vaan ja sanoi, että vanhat olivat tottuneet maailman alusta epäilemään nuorten yrityksiä, ja että ihmiskunta, jos se aina olisi kuullut vanhuuden varovaisia neuvoja, vielä olisi paratiisin aikuisella kannallaan. Mutta sanotaanhan raamatussakin, ett'ei ihminen sielläkään totellut varoittavaa ääntä, vaan tahtoi koettaa onneaan omalla vastuullaan, ilvehti Rudolf.
— Niin, ja sentähden tuli synti myös maailmaan, vastasi rouva Ivarsson.
— Mitä vielä! Vanhoja satuja, joita papit ja profeetat ovat keksineet, peloittaakseen tuhmaa kansaa ja vetääkseen heitä nenästä, mutta niihin ei tartu viisaat ihmiset. Naiset ylimalkaan ovat sellaisia, että he pysyvät tuossa vanhassa taikauskossa ja aina näkevät siinä jonkun korkeamman opettavaisen merkityksen, kuin me miehet sitä vastoin ripeästi käymme elämään ja seuraamme terveen järjen ääntä. Mutta sehän onkin ihan luonnollista ja anteeksi annettavaa. Se seuraa naisen ja miehen erilaisesta luonnosta, erilaisesta kasvatuksesta ja asemasta maailmassa. Kuin hänen piirinsä on paljon rajoitetumpi kuin meidän, ja hän ei ole pakoitettu pitämään elämää todellisena, kuten me, niin on itse selvää, että hän istuu miettimässä haaveksittua maailmaansa, sillä aikaa, kuin me teemme työtä hänen eteensä. Hän on kaunista, mutta samassa heikkoa sukupuolta, sitä ei voi auttaa.
— Mitä sukupuolta te sitten olette, miehet?
— Me olemme voimakasta sukupuolta, selitti Rudolf, ylvästelevä hymy huulilla.
Rouva Ivarsson katseli totisesti, melkein sääliväisesti, viisaasen, "voimakkaasen" poikaansa, joka tuossa istui niin mukavasti nojallaan keinutuolissa, pitäen hienoilla käsillään sivupuista ja puhallellen hyvänhajuisia savuja hienosta sikaristaan. Päällänsä oli tummansininen hännystakki, vaalea huivi kaulassa ja jalokivillä koristettu sormus pikkulillissä, eikä hän näyttänyt ensinkään reippaalta maanviljelijältä, vielä vähemmin "voimakkaan" sukupuolen jäseneltä, vaan mitä raukeammalta katukeikarilta.