Hurja viha, ylenkatse, leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan.
— En suinkaan! kävi hän sanoiksi, ja hänen äänessään oli ankara, terävä sointu. Niin helposti ei ole vahinko korvattu. Nyt ei ole puhe mielivaltaisesta menettelemisestä vaimon ja hänen omaisuutensa kanssa, aivan kuin hän olisi vaan järjetön kotieläin, ei ole puhe hävitetystä kodista, leivättömästä perheestä. Sellaiset virheet ovat lastenleikkiä, verraten siihen rikokseen, johon sinä olet tahriutunut, ja ne antaa anteeksi uskollinen rakkaus ilolla, kuin niitä vilpittömästi kadutaan. Mutta tämähän on häväisty pyhyys, rikottu vala. Minun anteeksi antamiseni, jos minä sen sinulle lahjoittaisin, ei voisi sovittaa tätä Jumalan pyhäin lakien rikkomista. Sen siteen, jonka sinä olet rikki repinyt, täytyy pysyä murrettuna. Meidän täytyy erota.
Ensimäisen kerran onnettomuuden ja köyhyyden kohtauksen jälkeen uhkasi Gerda Leonardia tällä rangaistuksella. Mutta nyt, kuin tämän menetystapa oli herättänyt hänen ylenkatseensa, näyttikin hän hänelle, mitä oli väliä hänen entisellä suurella hairauksellaan ja sillä törkeällä rikoksella, johon hän nyt oli tehnyt itsensä syypääksi.
Leonard silmäili puolisoansa. Tämä rautainen vastaus, jonka hänen mukavat ja rikkiviisaat siveyden periaatteensa äkkiarvaamatta kohtasivat, herätti hänessä katkeraa tuskaa, mikä näkyi selvästi hänen katseessaan. Kuinka loppunee tämä taistelu? Kuinka torjua tuo uhkaava hävitys? Hän rakasti todellakin, huolimatta kevytmielisyydestään, vaimoansa niin hartaasti, ett'ei hän voinut olla joutumatta mitä tulisimpaan tuskaan, ajatellessaan kadottavansa hänen rakkautensa, kadottavansa hänen itsensä, ja nyt kuin tämä vaara uhkasi häntä, tuntui hänestä, kuin Gerda ei koskaan olisi ollut hänelle niin kallis kuin juuri nyt. Hän pyyhkäsi tärisevällä kädellään kosteaa otsaansa.
— Gerda! sanoi hän vapisevalla äänellä. Olkaamme järjelliset, älkäämme ajattelematta syöskö tulevaisuuttamme pirstaleiksi! Sinä kelpaat kuitenkin muuhun kuin uhriksi onnettomuuteen, jota ei sillä kuitenkaan voi tyhjäksi tehdä. Gerda! Se vika on sinussa ja kaikissa naisissa, ett'ette voi eroittaa sydämen ja aistien tunteita toisistaan. Te tahdotte tietää vaan yhdenlaisesta rakkaudesta ja kaikkia ihmisluonnon taipumuksia ja myötätuntoisuuksia nimitätte te yhteisellä nimellä rakkaudeksi. Te ette tahdo käsittää, että mies sydämensä jaloimmilla voimilla voi rakastaa uskollisesti vaimoansa ja samalla leimahtaa huikentelevaan mielenvimmaan toisen naisen hempeydestä. Anna anteeksi, ystäväni, että minä käytän sanoja, jotka ehkä haavoittavat naisekasta hienotunteisuuttasi, mutta meidän täytyy kerran tulla selville tässä asiassa, ja sinä olet jo kyllin vanha, voidaksesi huomata eroituksen miehen ja naisen luonnon välillä ja siitä seuraavat erilaiset oikeudet ja velvollisuudet.
Katkera, pilkallinen hymy vetäytyi Gerdan kasvoille, kuin Leonard pyysi häneltä anteeksi sanoja, joita hänen oli pakko käyttää. Hän pelkäsi sanoillansa haavoittavansa hänen naisellista hienotunteisuuttansa, hän, joka ei kuitenkaan epäillyt häiritä hänen rauhaansa, eikä kuolettavaisesti haavoittaa hänen sydäntään mitä sopimattomimmalla teolla! Sellaisiin ristiriitaisuuksiin joutuu mies usein syypääksi, ja se tulee vaan siitä, että he ovat tottuneet pitämään naista kukkana ja orjana, mutta harvoin vapaana, tasa-arvoisena ihmisenä.
Leonard, jatkoi:
— Paljon, mikä on anteeksi annettava naisessa, on hyljättävä miehessä, ja päinvastoin. Naisen heikko ja puutteellinen rohkeus esimerkiksi, ei koskaan ole hänessä säälittävä vika, kuten miehessä, kuin taas tuo niinsanottu kevytmielisyys, joka ei miehessä te'e haittaa hänen ihmisarvollensa eikä hänen asemallensa yhteiskunnassa, sitävastoin on alentavaa ja anteeksiantamatonta naisessa. Jos me katsomme asiaa tältä ainoalta oikealta ja tosiperusteelliselta näkökannalta, niin täytyy meidän ehdottomasti lausua paljoa lievempi tuomio miehen hairahduksista, kuin minkä sinä äskettäin minulle langetit, vaikk'en minä suinkaan tahdo kieltää, ett'ei semmoinen erehdys olisi viaksi luettava. Vika se on todellakin, kuten kaikki muukin himojen valtaan antauminen, mutta ei sentään läheskään niin paha vika, kuin se näyttää teistä, naisista! — Etkö voi käsittää, rakas vaimo, ett'en minä rikkonut sydämeni uskollisuutta sinuun, vaikka minut pahaksi onneksi harhaannuttivat ihmisluonnon intohimot, nähdessäni tämän tytön todellakin lumoavan kauneuden ja hänen luonnollisen suloutensa. — Minä pyydän vielä kerran anteeksi sinulta, jos sanani loukkaavat mieltäsi. Usko minua, julkeudesta minä en lausu sanojani näin peittelemättä, sillä sydämeni tuntee sanomattomia tuskia. — Ei! Mutta minä tahdon ja minun täytyy puhua suoraan, ja sen voimme puolisoina. Vilpittömästi olen tunnustanut ne tunteet, jotka minut ovat villinneet, eikö jo senkin pitäisi kehoittaa sinua lempeämmin tuomitsemaan minun vikaani. Ja muutenkin saan sinulle sanoa, ett'ei syy onnettomuuteen ole niin yksinomaan minunkaan juuri. Minä en olisi koskaan rohjennut ruveta viettelemään viatonta tyttöä, ja himoa häneen kentiesi ei olisi minussa herännyt, vaan tunteeni häntä kohtaan olisi jäänyt siksi, kuin se ensiksi oli, nim. hänen ihanuutensa, aivankuin taideteoksen ihmettelemiseksi, — mutta minun täytyy todellakin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, sanoa tätä tyttöä ennemmin minun viettelijäkseni, kuin päinvastoin. Jo ensi ajoista kuin hän oli meillä, kohteli hän minua sellaisella tavalla ja katseli minua välistä sellaisella katseella, joista, — sitä ette voi te, naiset käsittää, — ei kukaan mies, hän ei olle koskaan niin jyrkkä peri-aatteessaan, voi olla välinpitämätön, kuin se tulee niin kauniilta naiselta, kuin Katri on. Syy ei niinmuodoin ollut yksinomaan minun.
— Minkälaista miehen ylevämielisyyttä on ensin houkutella nuori tyttö-parka turmioon ja sitte panna rikos hänen syykseen.
— Yhtä usein on nainen miehen viettelijä, kuin päin vastoin.