— Hänen laitansa on toinen, sanon minä. Sehän on vallan luonnollista; ja ethän sinä voine olla niin lapsellisen taitamaton, ett'et voi käsittää, mitä eroitusta on näillä asioilla.
Leonard puhui innollisesti vakuutuksella ja näytti siltä, kuin olisi hänestä ollut erittäin ihmeellistä, ett'ei hänen vaimonsa ymmärtänyt niin yksinkertaisia ja itseselviä asioita.
— Miehen ja vaimon laitahan, jatkoi hän, — minun täytyy vielä kerran sanoa se, — on aivan toinen tässä tapauksessa, niinkuin monessa muussakin. Niin on ollut maailman alusta, ja sinä se pysyy kaikkina aikoina, sillä se perustuu siveelliseen välttämättömyyteen, luonnon lakeihin. Miehellä on toiset intohimot kuin naisella, voimakkaammat, aistillisemmat, pintapuolisemmat tahi eläimellisemmät, jos niin saan sanoa minua väärin ymmärtämättä. Hän voi himojen raivossa rikkoa siveydellisyyden säännöt, vieläpä näennäisesti uskollisuudenkin, kuitenkaan sentähden pettämättä sydämensä luottamusta tahi hämmentämättä sielunsa puhtautta tahi menettämättä kunniaansa. Hän voi säilyttää sydämensä jumalattaren solvaisemattomassa pyhyydessä, vaikka hän jonkun kerran pyörähtelisikin luonnotarten ja sulottarien hurjassa leikissä. Sentähden juuri ei hän alennu, kuten nainen, himojen harhoista; juuri sentähden säilyttää hän, ja syystä kyllä, arvonsa yhteiskunnassa solvaisemattomana, huolimatta vioista, joihin himo on hänet niellyt; hän pysyy kunniallisena miehenä, huolimatta huikentelevaisuudestaan. Ja juuri tämä kaksoisluonto, tämä ihmeellinen tunteen rikkaus, — solvaisemattoman, pyhän, sydämen rauhoitetussa temppelissä palavan tunteen rikkaus, — ja himojen lumous, — se juuri tekee miehen suuremmaksi, korkeammaksi kuin naisen, ja se on antanut hänelle vallan maan päällä. Naisen laita on toinen. Hän voi rakastaa vaan yhdellä tavalla. Kuin hän joutuu intojensa valtaan, niin ihastuu hänen koko olentonsa ruumiineen, sieluineen, usein vähäpätöisimpäänkin seikkaan. Hän ei voi säilyttää koskematonta pyhää loukkoa sydämessään korkeamman tunteen varalta. Ei, hän luovuttaa sille, jolle hän antaa ruumiillisenkin olentonsa, myöskin sydämensä kokonaan. Sentähden, kuin hän rikkoo siveyden ja uskollisuuden lakeja vastaan, kohtaa häntä, ja syystä kyllä, koko häpeä ja rangaistus rikoksesta. Mikä miehelle on vaan anteeksi annettava hairaus, se on luettava naiselle rikokseksi. Se on oikea, muuttamaton siveydenlaki. Nyt olen minä vastannut sinulle, ja jos sinä kysyt koko maailman siveellistä vakuutusta, vaikkapa sen ankarimmilta viisaudenopettajilta heidän ajatustaan tästä asiasta, niin heidän loppupäätöksensä on yhtäpitävä vastaukseni kanssa.
— Minä en ole, huomautti Gerda, ainoastaan ihmetellen, vaan myöskin kummastellen kuunnellut, kuinka älykkäästi, kuinka viekkaasti tuumitellen puolustit rikostasi. Se oli raa'an voiman, miesten itsekkäisyyden keksimää ja vaan halujen hillitsemättömän vallan eduksi ja naisen terveen päätösvoiman sekaannuttamiseksi. Mutta sinä olet paljon erehtynyt, jos sinä olet odottanut minun olevan tuollaisia kurjia heikkotahtoisia, yksinkertaisia naisia, jotka alamaisella kunnioituksella taipuvat herrojensa mukavain lakimääräysten mukaan. Ei! Järkähtämättömän, jumalallisen siveyslain käskyissä ei ole mitään ehtoja eikä poikkeusmääritelmiä niin toista kuin toistakaan sukupuolta varten. Kuudes käsky on lausuttu samalla järkähtämättömällä ankaruudella sekä miehelle että naiselle. Ja eikö naisen orjuuden historia selvään näytä, kuinka mies pääsee rankaisematta rikoksista, joista nainen puoleltaan joutuu kovaan edesvastaukseen; se osoittaa kuinka mies pidetään vapaana, kuin sitävastoin koko rikoksen kuorma sälytetään heikon naisen hartioille. Mutta minun elämäkertani ei ole kuuluva tuohon historiaan, minun nimeäni ei piirretä niitten lukemattomien vaimo-raukkain joukkoon, jotka ovat alentaneet ihmisarvonsa ja luontonsa pyhyyden, niinkuin orja itämaisen herran haaremissa, häväistyssä, rikotussa avioliitossa, jakaakseen puolisonsa rakkauden ja omistusoikeuden häneen, toisten orjain kanssa, jotka kuitenkin ovat yhtä kalliit omistajalleen kuin hänkin. Meidän täytyy erota.
— Gerda!
Epätoivo näytti vallanneen kokonaan Leonardin.
— Jos sinä olisit, alkoi Gerda uudestaan ja lempeämpi katse keskeytti sen jäykän katkeruuden, mikä peitti hänen kalpeat piirteensä, — jos sinä olisit silloin, kuin minä kysyin sinulta, mitenkä olisit tehnyt minulle, jos minä olisin ollut rikollinen, jos sinä silloin olisit vastannut minulle, että sinä olisit antanut minulle anteeksi ja jälleen ottanut minut puolisoksesi, niin silloin olisin uskonut sanasi vilpittömyyden; minä olisin lukenut niiden totuuden katseestasi, — ja minä olisin antanut sinulle anteeksi. Mutta kuin sinä selitit, että sinä ylenkatseella olisit hyljännyt minut, jos minä olisin tehnyt sen rikoksen, minkä sinä pidät itsesi oikeutettuna saamaan minulta anteeksi, kuin sinä julkisesti olet ilmaissut minulle koko huonon, itsekkään käsityksesi elämän pyhimmistä velvollisuuksista ja olet osoittanut minulle, että minä, huolimatta kaikista kauniista sanoistasi, joita lausuit arvostani, en ole sinun vertaisesi, vaan ainoastaan orja, niinkuin muutkin naiset, niin, siksi on meidän liittomme rikottu, minä en voi enää kauempaa alentua olemaan sinun puolisonasi. Meidän täytyy erota.
— Gerda! Älä lausu tuota kauheaa sanaa! — Anna minulle anteeksi! Unohda kaikki, mitä minä tuskissani olen puhunut. Älä minua hylkää! Minä en voi elää ilman sinua. Minä joudun hukkaan, jos sinä jätät minut, sinä, joka olet parempi puoli minussa!
— Sinähän olet juuri äskettäin selittänyt, että miehellä on korkeampi luonne, korkeampi arvo, kuin naisella. Kuinka voin minä, nainen, sitte olla parempi puoli sinussa?
— Sinä olet julma, Gerda. Armahda minua! Minä tunnustan vikani sinulle. Minä olen menetellyt kurjasti, kelvottomasti. Sinulla on oikeus syöstä minut luotasi, mutta älä tee sitä. Armahda minua!