— Sinä heikko mies! Hetkinen sitten puolustit sinä niin pöyhkeästi vikaasi ja miehuullista ylevyyttäsi, mutta kuin sinä näet järkähtämättömän vakuutukseni ja päätökseni, jonka sinä luulit kumoavasi muutamilla miehekkäillä, viisailla lauseparsillasi, kuin sinun täytyy pelätä kadottavasi minut, jota sinä kuitenkin rakastat, vaikk'ei rakkauteni eikä keskinäinen onnemme olleet sinulle kylliksi, niin silloin lankeat sinä nöyrästi jalkoihini, luovut kaikeista kopeista väitteistäsi ja kerjäät minulta anteeksi antoa. Ei, Leonard! Elämä, avioliitto, ei ole mitään leikkiä, vaan pyhää todentekoa. En minä etkä sinä ole leikkikaluja, joita vaihtelevain tunteittemme kuohut voi heitellä sinne tänne. Minä pidän sinut suuremmassa arvossa, jos sinä lujasti pysyt väärissä mielipiteissäsi, kuin jos sinä kehnona pelkurina niistä luopuisitkin, mutta taas heti, kuin pelon hetki on ohitse, omistaisit ne jälleen. Ja mitä arvoa voisit sinä minuun panna, jos minä toisella hetkellä lausun lujan päätökseni ja toisella taas olen valmis kumoamaan sen? Ei mikään puhdas ja jalo, vaan ihmiselle arvoton, lihallinen rakkaus, vaadi siveellisen vakuutuksemme, ihmisarvomme uhraamista. Ei, Leonard! — Runsas kyynelvirta puhkesi Gerdan silmistä. — Koska minun rakkauteni sinua kohtaan, jatkoi hän, niinä tuskan hetkinä, joita minä olen kärsinyt tänä iltana, ei ole voinut peruuttaa päätöstäni, niin ei sinun epätoivosi, sinun rukouksesikaan voi sitä tehdä. Meidän täytyy erota.
Leonard oli kovin liikutettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui tuolille. Gerda istui, kuulumattomista nyyhkytyksistä vavahdellen, tuolilla, toisella puolen pöytää. Kolkkoa olisi ollut katsella, kuinka puolisot, tuskan rauentamina, istuivat ääneti hämärässä huoneessa, myöhäisenä yön hetkenä, keskellänsä olevan lampun heikossa valossa, nämät puolisot, jotka vielä olivat nuoret ja joilla oli kaikki, mikä vaan voi lisätä elämän rikkautta ja suloutta, heillä oli tietoja ja lahjoja, turvattu toimeentulo, rakastettavat lapset, — nämät puolisot, jotka jo monta vuotta olivat yhdessä eläneet, kestäneet raskaat koetukset, surut ja ilot yhdessä jakaneet, he nyt tuossa istuivat moniahta tuntinen sitte niin rauhallisessa, mutta nyt autiossa kodissa, masentavan onnettomuuden uhreina, onnettomuuden, joka ei ollut ansaitsematon, vaan toisen puolison julkean kevytmielisyyden tuottama. Kauan aikaa kesti syvä hiljaisuus. Lopuksi nosti Leonard päänsä. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat epätoivoista päätöstä.
— Mutta jos minä aviomiehen oikeudellani kiellän sinun jättämästä minut? sanoi hän.
— Niin en minä tottelisi sellaista kieltoa, lausui Gerda, sävyisästi vastaan. Koska sinä olet rikkonut avioliittomme, niin ei ole mitään ulkonaisia kahleita, jotka voivat sitoa minut sinuun.
— Mutta jos minä julkisen kuulutuksen kautta kutsuisin sinut takaisin?
— Ja minä en tottelisi kutsumusta, niin tulisi eromme myöskin kansakunnallisen lain puolesta vahvistetuksi.
Hetkinen äänettömyyttä seurasi.
— Ja sinä, sanoi vihdoin Leonard lempeällä äänellä, joka aina olet ollut niin hellä ja esimerkiksi kelpaava äiti, sinäkö voisit jättää lapsesi?
— Jättää lapseni! En koskaan! He seuraavat mukanani.
— Lapsia et sinä saa temmata minulta. Siinä saa laki päättää välimme.