— Hyvä! Vetoo vaan tuomioistuimeen. Laki on tuomitseva minun edukseni. En minä, vaan sinä olet rikkonut avioliittomme ja menettänyt isänvelvollisuutesi.
Taas muutaman minuutin äänettömyys. Leonard kohotti äkkiä päänsä.
— Missä on todistajat, jotka ovat kuulleet minun tunnustavan erehdykseni? kävi hän sanoiksi ivallisen rohkeasti. Tyttöä tuolla — hän teki halveksivaisen liikkeen sinne sivulle, missä keittiö oli, — ei tarvitse kenenkään uskoa. Hän voi valehdella.
Gerda ei vastannut mitään, mutta hänen tuskallinen, terävä katseensa saattoi Leonardin painamaan häpeissään päänsä alas.
— Lapset päättäkööt itse, kummanka luokse he tahtovat jäädä, lausui hän taas jonkun ajan kuluttua.
— Niin, lapset langettakoot itse tuomiansa, kuiskasi Gerda.
Hän nousi ylös.
— Mihin sinä menet? kysyi Leonard luoden häneen jäykän katseen, joka viilsi Gerdaa sydäntä. Hänestä tuntui, kuin puolisonsa olisi pelännyt hänen heti tällä hetkellä tahtovan hänet jättää, ja hän itse näytti Gerdasta avuttomalta lapselta, kun se näkee rakkaimman ystävänsä valmiina jättämään hänet ja pelästyneellä kysymyksellään koittaa pidättää häntä. Hänen täytyi tällä hetkellä ponnistaa kaikki sielunkykynsä voidakseen olla heittäytymättä miehensä syliin ja ollakseen sanomatta: minä jään luoksesi! — Mutta hänen täytyi voittaa sydämensä. Hän ei saanut panna alttiiksi ihmisarvoansa, ei saanut vilpistellä siveellisessä vakuutuksessaan, puolisonsa ja omassa kunniassaan, jonka pelastukseksi hän oli kestänyt niin epätoivoisen taistelun, ja hän tunsi, että jos hän olisi heikko tällä hetkellä, niin menisi tuo kalliisti ostettu voitto ainiaaksi hukkaan, sillä jos hän nyt kääntyisi puolisonsa puoleen, niin ei hän voisi enää koskaan säilyttää arvoansa miehensä silmissä.
— Minä menen herättämään lapsia, sanoi hän.
— Miksi häiritä heitä yösydännä?