Kaikuos kannel, kun aamusen koitar
Kunnaille pukee jo kultaisen vyön!
Kaikuos kannel, kun kansamme herää,
käynyt on työhön ja voittanut yön.
Kaikuos kannel, ett' usvat ne haihtuu
Kukka se umpunsa avata saa.
Kaikuos kannel, ett' toivomme varttuu,
vaalien kansamme onnea vaan.
VÄINÄMÖISEN SOITTO.
Kun Väinämöinen kanteloa soitti, niin luonto kummastellen kuunteli, ja Veden immyt lainehista nousi ja lintujenkin ääni vaikeni.
Ja Väinön kansa tunsi soiton suuren: se veljesliittohon sen yhdisti, ja taistellessa eestä tiedon valon se korven kautta tiensä raivasi.
* * *
On autioita erämaita vielä, miss' ei saa valon säde soihdullaan niin sydänjuuriakin lämmitellä, ett' tiedon taimi kantais laihoaan.
Vaan syämiss' elää kykkivissä toivo: kun Väinön kannel täyden kaiun saa, se valon työhön soinnuttaapi kaikki — työkenttä yhteinen on isänmaa.
KEVÄTRUNO.
Terve tullos taasen tänne, kevät kaunis, Pohjolaan! Elonvoimat taasen elpyy heräjämään uudestaan. Kuni luontoon virtaa valo, valos luo myös sydämiin; uutta voimaa vala meihin, valon tiellä taistajiin!