Määräpäähän päästyänsä. toivoi saavans' sulkea rakkahansa rinnoillehen, iki-siteen solmita; vaan — oi, horna! — petettynä poika maahan vaipuupi; tyhjä virvatuli oli onnensa, min kuvaili.
"Laine, mulle lempes anna, viihdytä mun tunteeni! Raivoava olet sinä, niinkuin oma rintani. Lemmestä se ennen sykki, uskollisna alati, vaan mun kultain minut petti: turha siis on eloni."
LEMPIVÄISET
Jo öisen huntu nyt hulmahtaapi ja lepoon luonto jo uinahtaa, vaan aatoksissansa impi yksin tuoll' asteleepi päin rantamaa. Mi hänet valtaa nyt surun kauhu? — Ah, suoko lepoa aallon pauhu?
Ja Aallotarten luo tultuansa
Hän niiden kuuntelee laulantaa
ja näkee Vellamon tuutivana:
se häntä luokseen nyt viittoaa, —
"Jos syliin Vellamon tuonne vaipuis,
niin silloin huoletkin kaikki haipuis!”
"Jää hyvästi, sinä isän koti!
Kenties en näe sua konsanaan.
Ma sulo-muistona rintaan suljen
tuon lapsuus-onnelan ainiaan.
Oi, lempi, onni, ne elon luovat;
vaan miksi mulle ne tuskan tuovat?"
Näin impi istuvi hetken vielä ja aallon loisketta kuuntelee ja odotellen hän katsoo, katsoo: jo vene verkkahan lähenee. Se sulhons' onpi, mi siellä rientää ja hänet noutaa ja tuskat lientää.
"Oi armahin, sinut kerran omaan!"
Näin nuorukainen nyt huudahtaa
ja povellensa hän immen painaa:
"Ei meitä kukaan voi erottaa!
Sun lempes kautta voin kaikki voittaa,
viel' onnen tähtikin meille koittaa!"
"Oi sinne rietkäämme, missä myrskyt ei lemmen kukkia riistää voi, miss' armahainen on iki-kesä ja linnut kauniisti lauleloi! Ja Onnetar se nyt meitä johtaa, siks kunne ruusujen nurmi hohtaa."