Muutamassa suhteessa on mahdotonta tuomita Voltairen ja Rousseaun välillä. Rousseau on jossain sanonut kritiikistä ja satiirista, että se ainoastaan soveltuu lamppujen puhdistamiseen. Mutta onhan ylitä tärkeätä, että lamppu puhdistetaan, kuin että siihen pannaan uutta öljyä. Voltairella ja Rousseaulla oli kummallakin oma tehtävänsä. Traagillista on, etteivät he, luonteittensa erilaisuuden vuoksi voineet täyttää tehtäviään yhteen törmäämättä. Rousseausta on kuitenkin myönnettävä, ettei hän koskaan unohtanut kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan Voltairea kohtaan. Kun lopulla Voltairen ikää oli pystytettävä kuvapatsas hänelle, niin merkitsi Rousseaukin itsensä osalliseksi köyhyydestään huolimatta Voltaire, joka ei yhtä hyvin voinut unohtaa, koetti turhaan saada hänen nimeään listalta! — Ja jos me kysymme, missä alkuaiheet olivat uuteen uskoon, uuteen runouteen, uuteen filosofiaan, ei vastauksesta voida epäillä. Suurta on poistaa entisyyden silmiltä suomut, mutta suurempaa on pitää huolta, että on aiheita, joista tulevaisuuden vilja saattaa kasvaa.
6. Rousseaun päätökset ja niiden vaikutus hänen elämänsä loppuaikaan.
Montmorencyn metsissä unohti Rousseau Parisin ja huonot ystävät ja antoi haaveksivalle mielikuvitukselleen täyden vapauden. Me olemme jo kuulleet, mihin suuntaan se kulki. Itse selittää hän mielialojaan ja kuvittelukaan tähän aikaan vastavaikutukseksi sille ankaralle profeetanpuhetavalle, jota hän heräämisensä ja moraalisen uudistuksensa jälkeen oli alkanut käyttää aikalaisilleen puhuessaan. Suru, ettei hän koskaan oikein ollut rakastanut — maman oli liian äidillinen ja Therèse oikeastaan vaan taloudenhoitaja — ja se kohtuuttomuuden tunne, jonka tämä suru synnytti, liikutti hänet usein kyyneleihin, joitten valtaan hän mielihyvällä antautui. Liian liikuttava pehmeys! huudahtaa hän. — Rousseaun elämässä saattaa hyvin tutkia tunteitten vastavaikutuksia. Samoinkuin halpamaisuutta hänessä seurasi katumus tai ylevä innostus, siten seurasi vireä toiminta ulospäin tunnelmain sisällistä aaltoilua ja mielikuvien keveätä leikkiä. Toinen puoli hänen persoonallisuudestaan vaati oikeutensa. Se vei hänet taas epäjohdonmukaisuuteen — sillä se sai hänet, joka äsken oli pannut vastalauseen kirjallisuutta ja taidetta vastaan, itsensä kirjoittamaan romaanin. Hän itse tunsi tämän epäjohdonmukaisuuden, ja hän on rehellisesti myöntänyt, että sen saattaa ainoastaan selittää hänen persoonallisuutensa vastakkaisten ainesten itsenäisen voiman kantta. Tämäntapaisia vastakkaisuuksia on kai jokaisessa; mutta ainoastaan Rousseaun kaltaisessa luonteessa kehittyvät kumpikin puoli täyteen määräänsä. Esipuheessa La Nouvelle Heloïseen sanoo hän "vaaditaan meitä aina olemaan johdonmukaisia; minä en luule sitä ihmiselle mahdolliseksi; mutta aina on mahdollista olla rehellinen — ja sitä minä koetan olla."
Mielikuvitus muodosti ensin maailman täydellisiä olentoja, ihania ja jaloja naisia, hyviä ja uskollisia ystäviä — jommoisia hän ei ollut todellisuudessa nähnyt. Myöhemmin muodosti hän olentonsa selväpiirteisemmiksi ja todellisemmiksi, ja me tiedämme, mistä hän sai mallin siihen. Toiminta sijoitettiin seutuun, joita erityinen loisto hänen muistissaan kirkasti, — Vevayhin ja Clarensiin Genevejärven rannalle. Byron on myöhemmin sanonut, ettei mikään muu paikka olisi soveltunut sille aineelle, jota Rousseau tahtoi käsitellä romaanissaan La Nouvelle Heloïse.
Aluksi Rousseau pani paperille mielikuvansa ajattelematta kirjan kirjoittamista. Kun hän päätti julaista romaanin, aikoi hän siinä ylistää rakkautta ja puolustaa sen luonnollista oikeutta ja puhtautta, hän tahtoi käyttää uutta muotoa jatkaakseen suurta taisteluaan luonnon, puolesta sivistystä ja yhteiskuntaa vastaan. Se se etenkin vaikutti kirjan ilmestyessä. Siinä kuvataan intohimoista rakkautta ja täydellistä antautumista ilman sitä raffinementtia, sitä kevytmielisyyttä, jota ajan kirjallisuus muuten oli täynnä. Se oli suurempisuuntaista rakkautta, kuin mitä oltiin totuttu näkemään. Kirja on käännekohtana kirjallisuudessa. Siinä käsiteltiin vanhaa, mutta aina uutta ainetta, mutta uudella raittiudella ja sillä innostuksella, jonka Rousseau aina saa työhönsä, kun hän tekee työtä koko sielullaan. Ja tässäkin hänen: oman persoonallisuutensa oleellisempia puolia pääsi ilmoille. Ettei kirja voinut olla olematta oman aikansa lapsi, on luonnollista, mutta ei kukaan kirjallisuushistoriallisesti sivistynyt lukija voi olla huomaamatta uuden virtauksen esiintymistä.
Päähenkilö, Julie, on kaunis sielu. Hän seuraa oman sydämmensä evankeeliumia tarvitsematta mitään järkeä tai ulkonaista auktoriteettia. Hän antautuu kokonaan ja täydellisesti ja uskaltaa äärimmäisen jotta, hänen rakkautensa pääsisi voitolle. Rakastaja St. Preux, on passiivinen luonne, täydellisesti riippuvainen Juliesta, joka toimii hänen puolestaan ja joka tilassa ratkaisee yhteisen kohtalon. Ratkaiseva hetki tulee, kun neidon aatelinen perhe vastustaa hänen naimistaan köyhän alhaista sukua olevan miehen kanssa. Hänen on valittava, tahtooko hän saattaa vanhempansa epätoivoon kenties jouduttaa sairaan äitinsä kuolemaa, vai onko hänen luovuttava rakastetustaan, — ja hän päättää ankaran taistelun jälkeen valita jälkimmäisen. Hän, menee naimisiin sen miehen kanssa, jonka isä on hänelle määrännyt, ja niin pian kuin hän on tullut hänen vaimokseen, taivuttaa hän intohimon velvollisuudentunteen alle. Tässä tulee esille toinen motiivi, joka oli määräävänä kirjan loppuosaa valmistaissa. Hän ei yksistään tahtonut puoltaa rakkauden oikeutta ja puhtautta, vaan myös avioliiton pyhyyttä. Ja tämän moraalisen tarkoitusperän piti olla ikäänkuin puolustuksena romaaninkirjoittamiselle. "Sivistyneissä" piireissä oltiin hyvin ankaria nuoren neidon erehdyksiä kohtaan, jota vastoin vain hymyiltiin vaimon uskottomuudelle, ja mieluummin sallittiin äidille kaksikymmentä rakastajaa kuin tyttärelle yksi. Tätä vastaan pani Rousseau vastalauseen, ja kieltämättä on kirjassa jonkun verran yhteyttä näiden kahden tarkoitusperän välillä. Mutta hän oli ottamalla nämä molemmat mukaan, ottanut suorittaakseen vaikean tehtävän, ottanut kuvatakseen muutosta Julien luonteessa; sillä hänen persoonassaan yhtyvät molemmat tarkoitusperät. Mutta tätä tehtävää hän ei ole voinut suorittaa. Muutos tapahtuu aivan päällisin puolin. Myöntääpä Rousseau, että muutos on näennäinen. Sillä samoinkuin keskiaikainen Heloïse yhä rakasti Abailardia luostarilupauksestaan huolimatta, samoin Julie yhä rakastaa St. Preuxia aviolupauksestaan huolimatta. Eräässä kirjan kauniimmista ja hienoimmista kohdista — huvimatkalla La Meillerieen — tunkee hillitty tunne esille, ja kuolinvuoteellaan tunnustaa hän, ettei hän koskaan ole herennyt rakastamasta St. Preuxia. Julie kuolee nuorena, onnettomuuden kautta. Jää siis ratkaisematta, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi jatkanut elämäänsä. Niin suurella vaivalla aikaan saatu yritys, todistaa täydellinen resignatsiooni mahdolliseksi, johtaa siis vain ristiriitaisuuksiin kirjassa.
Kolmaskin näkökohta pääsi vaikuttamaan Rousseaun kirjan valmistuessa. Hän on käyttänyt kirjaa kehyksenä yhteiskunnallisille, kasvatusopillisille ja uskonnollisille aatteilleen, ja kirjan kirjemuoto sallii siihen helposti sovittaa pitkiä esityksiä, joita tekijä tarvitsee saadakseen sanottavansa sanotuksi. Monet esitykset ovat Julienkin kirjeissä. Siinäkin hän muistuttaa keskiaikaista esikuvaansa, joka (kenties kuitenkin juuri saadakseen aihetta kirjeenvaihdon jatkamiseen) muun muassa lähetti Abailardille pitkän listan teoloogisia kysymyksiä; — erotus vaan on, että Julie pikemmin selittää kuin kysyy. Nuori neito muuten rakastaa melkoisesti saarnaamista ja kutsuukin itseään leikillä saarnaajattareksi. — Niin huomattavia kuin monet näistä selityksistä ovatkin, niin vaikuttavat ne kuitenkin väsyttävästi ja ovat kieltämättä väärissä paikoissa, Rousseaun on usein vaikea perustella, kuinka hänen henkilönsä aina ja kaikkialla ja joka tilaisuudessa löytävät kynää ja läkkiä käytettäväkseen.
Vieläkin on yksi tarkoitus La Nouvelle Heloïsessa, etenkin sen viime osassa. Juliessa ja hänen miehessään, herra de Wolmarissa tahtoi Rousseau kuvata kahta jaloa ihmistä, joista toinen oli uskovainen ja toinen vapaa-ajattelija. Tämän kuvauksen kautta tahtoi hän lieventää ensyklopedistain ja heidän vastustajainsa väliä, joka — sen mukaan mitä hän sanoo Tunnustuksissa oli käynyt niin ankaraksi, että voitiin peljätä kansalaissodan syttyvän. — Julien uskonnollisuus ei ole kuitenkaan kirkollinen; se oli Rousseaun oma uskonto, jossa ainoastaan mystillinen puoli oli voimakkaammaksi kuvattu.
Kirjallisuushistorian tehtävä on tarkastaa tätä etevää kirjaa sen yksityiskohdissa ja sen aseman mukaan romaanikirjallisuuden kehityksessä. Tässä on huomautettava ainoastaan niitä puolia, jotka etenkin ovat kuvaavia Rousseaulle. Ensinnäkin se intohimon haaveilu ja innostuksen mieliala, joka on vallalla kaikkialla, jossa tekijä itse ei ole raffineeratun aikansa tai oman retoriikkansa kahleissa tai omiin dogmeihinsa syöpynyt. Rakkautta, kirjan pääaihetta kuvatessa tulee tämä mieliala etenkin esille. Että rakkaus on vakava asia, josta voi tulla "meidän elämämme suuri tapahtuma", ei kenties koskaan ole osoitettu syvemmin ja perinpobjaisemmin kuin Julien luonteessa. Kuvatessaan rakkaussuhteen puhtautta, jossa luonnon ääni todella kuuluu, käsittelee Rousseau, niinkuin jo on mainittu, elämänsä pääkysymystä. "Eikö totinen rakkaus" — kysyy Julie — "ole puhtain kaikista siteistä? — — — Eikö rakkaus itsessään ole puhtain samoin kuin se on virein vietti meidän luonteessamme?… Eikö se saata perikatoon alhaisia ja matelevia sieluja, innostuttaessaan suuria ja voimakkaita? Ja eikö se jalostuta kaikkia tunteita, eikö se tee meidän olentoamme kaksinkertaiseksi ja kohota meitä yläpuolelle itseämme?" Päinvastoin kuin sosiaalisten erilaisuuksien laki viittaa rakkaussuhde korkeampaan lakiin, joka tekee kaikki saman arvoisiksi; mutta tähän ei Rousseaun taide ole riittänyt, tai oikeammin hänen sopimaton moraliseeraamisensa on tehnyt lopun hänen taiteestaan. — Juliessa hän on kuvannut tunneihmistä, kaunista sielua. Hänen elämänsä on tunnetta ja hän antaa tunteiden ohjata elämätään. Tunne yltyy liialliseksi monin kohdin, etenkin kun St. Preux kiihkeän kohtauksen jälkeen puhuttelee itse tunnetta: "oi tunne, tunne, suloinen kun sielu! onko semmoista rautaista sydäntä, jota sinä et koskaan olisi liikuttanut" j.n.e. — Kuvatessaan elämää maalla rauhallisissa oloissa, mutta keskellä luonnon ihanuutta on Rousseau tilaisuudessa päästämään valloilleen rakkautensa idylliin ja luontoon, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta ylistääkseen maaelämää kaupungin kustannuksella ja vastustaakseen yltyvää muuttaa maalta kaupunkiin pitäen sitä vaarallisena ajan merkkinä. —
Kirja ilmestyi karnevaalin alussa 1761 ja herätti ääretöntä huomiota. Jo se, mitä siitä edeltäpäin oli kerrottu, oli uteliaisuutta kiihoittanut, ja kirjakauppojen ympärille kokoontui ihmisiä, jotka sitä kysyivät. Rousseau sanoo sen ensimäisestä vaikutuksesta (Tunnustukset XI): "Kirjallisessa maailmassa olivat mielipiteet jakaantuneet, mutta yleisöllä oli vaan yksi mielipide, ja etenkin naiset joutuivat haltioihinsa kirjan ja sen tekijän vuoksi… Omituista on, että tämä kirja menestyi paremmin Ranskassa kuin muussa Euroopassa, vaikka siinä ei varsin hyvin pidetty ranskalaisia, ei miehiä eikä naisia. Aivan vastoin minun odotustani saavutti se vähimmän menestyksen Sveitsissä, suurimman Parisissa. Vallitsevatko siis ystävyys, rakkaus ja siveys enemmän Parisissa kuin muualla? Eivät — mutta siellä on vielä vallalla hieno aisti, joka saa sydämen muodostumaan kuvan mukaan, ja joka saa meidät rakastamaan puhtaita, voimakkaita ja hyviä tunteita muissa, vaikka meillä itsellämme ei niitä enää olekaan. Turmellus on nyt kaikkialla sama; Euroopassa ei ole tapoja eikä hyveitä; mutta on vielä jonkun verran rakkautta niihin ja sitä haettakoon Parisista." —