I Rousseaun herääminen ja hänen elämänkysymyksensä
II Rousseau ja hänen tunnustuksensa
III Elämä, Luonne ja Teokset
1. Nuoruus
2. Rousseau ja rouva De Worens
3. Oleskelu Parisissa
4. Rikkautuminen ensyklopedistein kanssa
5. Rikkautuminen Voltairen kanssa
6. Rousseaun päätökset ja niiden vaikutus hänen elämänsä loppuaikaan
IV. Rousseaun filosofia
1. Rousseaun pääkäsitteet ja hänen ajattelemisensa muoto
2. Uskonnollinen kysymys
3. Politillis-sosiaalinen kysymys
4. Pedagooginen kysymys
Viitteet.

Rousseaun herääminen ja hänen elämänkysymyksensä.

Lämpimänä kesäpäivänä 1749 käveli Jean Jacques Rousseau Parisista Vincennesiin tervehtimään Diderotia, joka jossain kirjassaan lausumien rohkeitten sanojen vuoksi istui vankeudessa. Matkalla luki hän sanomalehteä ja löysi siitä palkintokysymyksen, jonka oli tehnyt Dijonin akatemia, ja jossa kysyttiin, oliko tieteitten ja taiteitten uudistuminen edistänyt tapojen puhdistusta vai turmeltumista. Kysymys iski häneen kuin salama ja herätti joukon siihen saakka uinuvia ajatuksia. Hänellä sydän sykki ja kyyneleet tulvivat. Hän näki uuden maailman edessään ja hänestä tuli uusi ihminen, sanoi hän itse sittemmin. Viruen puun juurella kirjoitti hän samassa muistiin osan siitä esitelmästä, jonka hän sittemmin lähetti akatemialle. Kaikesta, mitä hän puun juurella istuessaan näki ja tunsi, kykeni hän muistissaan säilyttämään ja kirjoittamaan ainoastaan pienen osan. "Mitä minä olen voinut säilyttää tästä, suurten totuuksien runsaudesta, on heikossa muodossa hajallaan minun etevimmissä teoksissani, jotka kuuluvat yhteen ja muodostavat yhden kokonaisuuden." (2:e lettre à Malesherbes).

Tässä kuvastuu Rousseau eteemme puolelta, joka oli hänelle erittäin kuvaava: hän innostuu, hän itkee, ajatukset kuohuvat hänessä, mutta niistä, ei tule pysyväistä aarretta, sillä hän ei voi yksityisiä aatteita mielessään säilyttää ja kehittää, — mutta ennen kaikkea näemme hänet tässä elämänkysymyksensä edessä. Hänen siinä puun alla ollessa kuvastui äkkiä selvästi hänen eteensä vastakohta yhteiskunnan ja sivistyksen välillä toiselta puolen ja ihmisen luonteen, sen halujen ja kykyjen toiselta puolen.

Dijonin akatemia, tosin itse sitä selvään tajuamatta, oli koskettanut suurta kysymystä, minkä erittäinkin kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla täytyi sukeutua sen eteen, joka katsoi tapahtumien pintaa syvemmälle.

Renessanssin taide ja kirjallisuus, luonnontieteiden perustaminen ja uuden filosofian rohkeat ja nerokkaat aatteet olivat herättäneet suuria toiveita, toivottiin niiden auttavan käsittämään maailmaa sekä tuottavan edistystä elämään. Ja siten kerran nykyliike ei enää rajoittunut ahtaisiin piireihin. Koko sarja kirjailijoita, joista ensimäisinä kulkivat Bayle ja Voltaire, olivat tehneet työtä levittääkseen saavutettuja näkökantoja ja tuloksia laveampiin piireihin. Diderotin ja d'Alembertin suuri ensyklopedia, joka tähän aikaan oli tekeillä, oli erinomaisesti edistävä suurta valistustyötä, ja avaava kaikille tien luonnontieteiden, filosofian ja historiallisen kritiikin maailmaan. Koko tämä liike oli jyrkkä vastakohta vanhalle maailmankatsomukselle, jolla ei ollut niin laajaa näköpiiriä, joka ei tuntenut niin monia mahdollisuuksia, mutta sen sijaan ahtaammassa piirissään vallitsi turvallisena, vaiston, traditsioonin ja auktoriteetin kannattamana. Tuottiko nyt rikkautuminen vanhan kanssa ihmiskunnalle todellista hyvää? Saattoiko turvallisesti kulkea eteenpäin tietä myöten, jolle oli lähdetty, vai olikohan niiltä, jotka sokeasti ihailivat uutta sivistystä, jäänyt huomaamatta, että tämän rikkautumisen kautta meni hukkaan oleellisia arvoja ja mahdollisuuksia?

Rousseau on myöhemmin sanonut, että hän aikaisimmasta nuoruudestaan saakka — vaikka tosin enemmän hämärästi aavistaen kuin selvästi tajuten — oli huomannut inhimillisen luonnon ja silloisen sivistyskannan välillä vallitsevan ristiriitaisuuden ja että Dijonin kysymyksen kautta ainoastaan peite putosi hänen silmiltään. Uusi sivistys ja sen synnyttämä monimutkainen, levoton, ulospäin kääntynyt, tarkoin mietitty ja määritelty elämä eivät hänen mielestään osanneet panna arvoa sisälliselle, välittömälle ja ehdottomalle, välittömälle tunteelle, joka kaikille mahdollisten, suurten elämänkokemusten kautta saattaa päästä yhteyteen korkeimman kanssa, — rauhalliselle onnelle, joka viihtyy juuri pienissä, ahtaissa oloissa, — turvalliselle ja vapaalle elämäntavalle. Kun hän tästä ajasta pitäen pani luonnon sivistykselle vastakohdaksi, käsitti hän luonnolla: välittömyyttä, yksinkertaisuutta, vapautta ja hyvyyttä. Hän syytti sivistystä, että se teki elämän mietiskeleväksi, monimutkaiseksi, väkinäiseksi ja häjyksi.

Kirjoituksessaan, jolla Rousseau vuonna 1750 sai Dijonin akatemian palkinnon, väittää hän, että "meidän sielumme ovat turmeltuneet sitä myöten, kuin meidän tieteemme ja taiteemme ovat täydellisyydessä edistyneet." "Ylellisyys, höllät tavat ja orjuus ovat aina olleet rangaistuksena meidän ylpeille yrityksillemme hyljätä onnellinen tietämättömyys, johon ikuinen viisaus on asettanut meidät." Vanhan ajan usko ja isänmaallisuus katoavat uusien tapojen tieltä, jotka tietoperäinen ja taiteellinen sivistys tuovat muassaan. Nyt on muodissa olla vapaa-ajattelija (esprit fort). Moni Joka nyt kulkee tätä tietä, olisi ollut fanaattiko liigan aikana. Nyt kerskaillaan suvaitsevaisuudella. Eipä todellakaan olisi tähän aikaan Sokratesta pakotettu myrkkymaljaa tyhjentämään, — mutta sen sijaan toista paljoa katkerampaa: pilkan ja ivan, joka on sadoin verroin pahempi kuin kuolema! —

Teos on heikko perustelultaan ja retoorinen muodoltaan; mutta se vaikutti syvästi lämpönsä ja innostuksensa kautta. Aivan äkkiä tuli sen tekijä kuuluisaksi. Huomattiin, että kirjallisuuteen oli tullut uusi voima. Se näytti lähinnä vastustavan vapaa-ajattelijoita eli, niinkuin niitä pian alettiin kutsua, ensyklopedisteja. Rousseau kuului itse ensyklopedistain piiriin, oli osallisena ensyklopedian toimituksessa ja Diderotin ja Holbachin ystävä. Olipa Diderot, tosin kyllä halusta paradokseihin, vielä kehoittanutkin Rousseauta vastaamaan kysymykseen siihen henkeen, kuin hän vastasi; onpa väitetty, että hän se alun pitäen Rousseaussa herätti ajatuksen tähän vastaukseen. Mutta semmoisena, mimmoiseksi teos muodostui, näytti se tahtovan vastustaa kritiikkiä ja valistusta. Voltairekin tästä pitäen oli nyreä mielessään Rousseauta kohtaan, joka hänestä tuntui pilkkaavan kaikkea, minkä puolesta hän itse taisteli, ja ajavan raakuuden asiaa. Voltairen mieliajatus siihen aikaan oli koota kaikki itsenäisesti ajattelevat miehet taisteluun kirkon tyranniutta vastaan, jota hän kirjeissään nimitti sanalla l'infâme, ja hän piti siitä lähtien Rousseauta luopiona, petturina. Mutta Rousseaun paradokseissa oli aihe, jonka, täysin kehitettynä, vielä täytyi viedä hänet taisteluun vanhan järjestelmän puoltajain kanssa yhtä hyvin kuin ensyklopedistain. Sillä ei kirkossa ja valtiossa vallitseva vanha järjestelmäkään suonut "luonnolle" niinkuin Rousseau sen käsitti, sen oikeuksia. Vedotessaan luontoon vetosi hän voimaan, joka oli yläpuolella sekä konservatiivia että radikaalista puoluetta. Myöhemmissä teoksissaan, pääteoksissaan, kehittää hän ajatuksiaan myös tältä puolelta, ja kun hän siten oli asettunut sekä uutta että vanhaa vastaan, tuli hänestä vanhoilla päivillä yksinäinen ja rauhaton mies.

Sanamuodoltaan Rousseaun protesti tarkoitti kaikkea sivistystä, kirjallisuutta ja taidetta. Tässä muodossa se on retoorinen paradoksi, joka saattoi Rousseaun ristiriitaisuuteen itsensä kanssa, etenkin kun hän itsekin esiintyi kirjailijana. Että hän tuli pukeneeksi väitteensä tämmöisiin liiallisiin muotoihin, on selitettävä osaksi sen sivistyksen luonteen kautta, jonka keskellä hän eli, osaksi hänen oman persoonallisuutensa ja ajatustapansa kautta.