Ajan sivistys oli elänyt yli aikansa. Suuret nerot, jotka olivat painaneet kuudenteen- ja seitsemänteentoista vuosisataan leimansa, eivät olleet saaneet vertaisia seuraajia. Vaikuttavat henget olivat jäljittelijöitä, toiseen käteen toimivia. Rousseau on kirjeessä, joka on kirjoitettu vuosi Lyonin kirjoituksen jälkeen (Moultoulle, 28 p. Toukok. 1751), määritellyt ajan kirjallisuutta, josta hänen ystävänsä tahtoi keskustella hänen kanssaan, seuraavalla tavalla: "Te tahdotte keskustella kirjallisuudesta, siihen minä mielelläni suostun. Silloin meidän tulee koettaa arvoltaan määrätä kaikkia tämän ajan kummallisuuksia, jota niin suuresti ylistetään sen valistuksen vuoksi, ja täydellä syyllä moititaan huonon makunsa vuoksi, — joka on synnyttänyt niin paljon kaunosieluja (beaux esprits), mutta on niin köyhä neroista: meidän tulee kukilla koristaa suurten, nyt unohdettujen miesten hautoja, miesten, jotka laskivat runotarten temppelille ja suurelle filosoofiselle rakennukselle järkähtämättömän perustan, mille me nyt rakennamme niin somia korttihuoneita. Jo itse kirjoituksessa oli hän ihastuksella viitannut niihin miehiin, jotka eivät tarvinneet opettaja, koska 'luonto oli säätänyt, että heidän piti saada oppilaita': miehiin semmoisiin kuin Bacon, Descartes ja Newton, 'näihin ihmiskunnan opettajiin'." Myöhemmin puolustaessaan aatteitaan (Préface à Narcisse), sanoo hän, että ne harvat nerot, jotka kykenevät turmeltumatta tunkeutumaan totuutta peittävän verhon läpi, ovat ihmiskunnan valoja ja sille kunniaksi, mutta että nämä poikkeukset juuri vahvistavat hänen väitettään. Missä sivistystyötä tehtiin ensi kädessä, siinä Rousseau siis vain ihaili sitä; mutta hänestä puuttui ajan sivistykseltä alkuperäisyyttä, luonnon voimaa ja luonnon raittiutta. Mitä Rousseau tunsi, tunsi myöhemmin myös nuori Goethe. Teoksessan "Aus meinem Leben" kuvaa Goethe sitä vanhan aikaista elähtänyttä vaikutusta, jonka Ranskan kirjallisuus teki ajan nuoreen polveen.

Mutta sitäpaitse päätti Rousseau, että taide ja tiede olivat ulkopuolella elämää. Hän sanoo Dijonin kirjoituksessaan, että ajattelijat eivät saa suuria aikaan, niinkauvan kun valta ja valistus ovat aivan erillään. Asian tällä kannalla ollessa, on kansa pysyvä kurjana, turmeltuneena ja onnettomana. Samoin käin hän aikaisemmin oli moittinut, että sivistys oli erillään alkuperäisestä tuottavasta voimasta, niin hän nyt sanoi sen irtautuneen kansan elämästä. Molemmissa kohdin oli hän ristiriidassa Voltairen ja ensyklopedistain kanssa, jotka molemmat olivat hyvin tyytyväisiä saavutettuun "valistukseen" eivätkä muuta pyytäneetkään, kuin että "la bonne compagnie" (ylemmät kansanluokat) pääsisivät siitä osallisiksi, vähän välittäen alemmista kansankerroksista.

Syynä Rousseaun sivistyskritiikin paradoksiseen muotoon ei yksistään ole se, että hän piti sivistystä yleensä aikansa sivistyksen kaltaisena, joka oli toisarvoista ja yhteydettä elämän kanssa; syynä siihen oli yhtä. paljon hänen luonteensa kuin hänen lahjojensa laatu. Hänen aatteensa syntyivät kiihtymyksen tilassa. Hän ajatteli sysäyksittään, välittömästi ja katkonaisesti. Niitä aatteita, jotka syntyivät hänessä innostuksen hetkinä, mikä etenkin sattui kävelymatkoilla luonnon helmassa, — aatteita, jotka kuvastivat hänelle uusia mahdollisuuksia ja suuria valtaavia näköaloja, — oli hänen myöhemmin hyvin vaikea saada yhtämittaisessa järjestyksessä esitetyksi Yhtä suurta iloa, kuin ajatteleminen tuotti hänelle välittömästi edistyessään, yhtä tuskallista oli hänelle työ, kun hänen piti muodostaa lukuisia Itsestään kohonneita ajatuksia kokonaisuudeksi (Mon portrait Oeuvres et correspondance inèdites. Èd. par Streckeisen-Moultou. Paris 1861 s. 286). Useampia kertoja puhui hän itsebiograafisissa kirjoituksissaan innostuksen ja miettimisen aikojen vastakkaisuudesta, syntymisen ja ajattelemisen hetkistä. Minkä hän innoissaan näki varmaksi, siihen hän ei aina miettiessään päässyt. Siinä hän huomasi omassa sisällisessä maailmassaan luonnon ja sivistyksen vastakohdan. Ja tämä omituisuus saattoi hänet usein tuomaan ilmi ajatuksensa muodossa, joka rikkoi kaiken yhdenjaksoisuuden ja rajoituksen. Ei kukaan hänen aikaisistaan huomannut tätä omituisuutta hänessä niin selvään kuin d'Alembert; eräässä kirjeessä, jossa hän koettaa saada Voltairea lempeämmin arvostelemaan Rousseauta, sanoo hän hänestä: "Jean Jacques on sairas mies, jolla on paljon neroa, mutta ainoastaan kuumeessa ollessaan. Häntä ei pidä parantaa eikä pilkata." Kuumeesta seurasi myös, että tunne oli voimakkaampi kuin ajatus. Ainoastaan niillä ajatuksilla, joihin tunne saattoi syventyä, oli luonnolliset juuret hänen mielessään. Etenkin "Tunnustustensa" kolmannessa kirjassa hän puhuu nopeisiin tunteisiin liittyneestä hitaasta ajatuskyvystään. Sen vuoksi hän tarvitsi yksinäisyyttä voidakseen ajatella.

Paradoksiksi käy ajatus, kun se kehitetään perusteillensa äärimmäisten rajojen ulkopuolelle, jyrkäksi vastakohdaksi vastakkaiselle äärimäisyydelle, ja kun muut otaksumiset vielä kiihottavat vastustukseen. Jätetään kaikki väliasteet ja edellytykset sikseen, kunhan vaan uusi ajatus saadaan esille. Semmoiseen paradoksiseen muotoon pukeutuu uusi ajatus aina syntymyksen kiihkossa ja kun siihen vaikuttaa halu saada juuri saavutettu järkähtämättömästi vahvistetuksi. Vielä "Emilessä" huudahtaa Rousseau useampia kertoja: mieluummin paradoksia kuin etuluuloja!

Puolustuskirjoituksissa Dijonin esitykseen (etenkin kuningas Stanislaukselle ja Bonnetille) ja kirjeissä tavataan tarkemmat määrittelyt ja rajoitukset, jotka ensi hetken kuumuudessa olivat jääneet tekemättä. Hän hylkää ennenaikaisen, sovitetun, ihmisten haluille ja voimille, määrätyllä paikalla, sopimattoman sivistyksen. Ja se tietämättömyys, jota hän ylistää, on "järkevä tietämättömyys", joka rajoittaa tiedonhalua kyvyn mukaan. Etenkin teroittaa, hän. että hänen tarkoituksensa aina on ollut estää levittämästä sivistystä, mihin se ei sovellu, etenkin siis levittämästä suuren maan sivistystä pieneen maahan. Hän selittää tämän sillä tavalla, että sivistys ja yhteiskuntaelämä kuluttavat ihmiskunnan luonnonvoimaa, ja että niiden täydellisyys on vanhuuden ja heikkouden merkki, jota sen vuoksi ei pidä jouduttaa. Vasta pääteoksessaan (Emile) on hän onnistunut selvästi kehittämään sitä ajatusta, että kaikki sivistys, joka kehittyy sopusuhtaisesti ihmisen halujen ja voimien kanssa, ja siis itsenäisesti ja itsetoiminnan kautta, on tervettä, ja että se yksin on oikeutettua. Päästäkseen tähän ajatukseen sen koko varmuudessa, täytyi Rousseaun oikaista ensimäisiä väitteitään enemmän, kuin hän mielellään tahtoi myöntää. Mutta sen tarkemman perustelun ja rajoituksen ohella, jonka hän onnistui löytämään, hänen vastalauseesensa sivistystä vastaan sisältyi alku uuteen sivistykseen.

II.

Rousseau ja hänen tunnustuksensa.

Tahtoessamme kuvata sen miehen elämää ja luonnetta, joka asetti suuren kulttuurikysymyksen niin paradoksiseen, mutta samalla niin hedelmälliseen muotoon, tulee meidän ensinnäkin turvautua hänen omiin itsebiograafisiin kirjoituksiinsa. Tuskin kukaan on niin laveasti ja avonaisesti puhunut itsestään kuin Rousseau. Hänen Confessions ovat siinä suhteessa, samoinkuin muissakin, yksinäisiä itsebiograafiojen joukossa. Hän on itse kerran (eräässä "Tunnustustensa" ensimmäisessä suunnitelmassa) lausunut, että hän avonaisuudessa aikoi mennä pitemmälle kuin Montaignekin: tämä kuvasi itsensä ainoastaan sivulta katsoen — kuka tietää mitä toisella puolen oli, jota hän ei näyttänyt? Rousseau tahtoo näyttää meille kaikki puolet olennostaan! Jollei hän olisi kirjoittanut "Tunnustuksiaan", olisi kuva hänen luonteestaan varmaan pysynyt edullisempana ja miellyttävämpänä, kuin se nyt on. Hän on, niinkuin sattuvasti on sanottu, pannut kortit pöydälle. Eikä hän ole jättänyt paljon tehtävää psykologisille kamaripalvelijoille, joita uudemmassa kirjallisuushistoriassa on niin runsaasti. Hän on itse paljastanut kaikki, häpeällisimpiin seikkoihin saakka. Kun hänen Tunnustuksensa ilmestyivät muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, riistivät ne häneltä monta puoltajaa ja huolestuttivat useita hänen ihailijoitaan. Ihaillessa hänen teoksiaan oli hänestä tehty ihanne, esikuva. Mutta ei mihinkään Jean Jacques parka, luonteensa ja elintapansa puolesta, niin vähän soveltunut. Meidän esikuviemme tulee olla sopusuhtaisia ja kuitenkin rajoitettuja luonteita, niiden tulee näyttää meille voimakkaassa ja luontevassa muodossa uusia ominaisuuksia, joita tulee koettaa kehittää sukupolvessa. Vaikka heillä onkin ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja taisteltavana, tulee heidän kulkea sisällisellä varmuudella maaliaan kohti. Mutta on luonteita, jotka saattavat olla hyvin tärkeitä suvun kehitykselle, mutta eivät kuitenkaan sovellu esikuviksi. Ne ovat semmoisia, jotka kenties itse nääntyvät luonteensa ristiriitaisuuksien painon alla, mutta tämä taistelu ehkä vie kokemuksiin, jotka valaisevat koko inhimillistä elämää, se ehkä synnyttää haluja, jotka tähtäävät olevaista kauvemmaksi, mutta joita he itse eivät saa tyydytetyiksi, joita he kenties turhaan koettavat saada puetuksi sanoihin. Sisällinen epäsuhtaisuus heidän elämässään, kenties herättää suurinta harmia semmoisissa, joiden tie ei ole kulkenut pitkin jyrkänteitä; mutta se ehkä johtuukin esille tunkevien ainesten runsaudesta ja elämän ehtojen laajentumisesta ja syventymisestä, mikä on tehnyt tyynen, selvän esiintymisen mahdottomaksi. Jollei Rousseau olisi tehnyt tunnustuksiaan, olisi meiltä puuttunut melkoinen apulähde ihmisluonteen tuntemiseen.

Alkujaan ei hän aikonut tehdä tunnustuksia. [1] Kun toiselta taholta ehdotettiin hänelle, että hän kuvaisi omituista elämänjuoksuaan, suostui hän siihen, koska hän siten tahtoi antaa apunsa inhimillisen sielunelämän tuntemiseen. Antamalla todellisen kuvan ihmisen sisäisestä ja ulkonaisesta elämästä tahtoi hän edistää itsetuntemusta; "hän tahtoi tehdä uuden palveluksen ihmiskunnalle". Vanhemmassa suunnitelmassa "Tunnustuksiin" sanoo hän tahtovansa kirjoittaa kirjan, joka on filosoofeille suuresta arvosta, aikanansa antaa "vertausainetta ihmissydämmen tutkimiseen". "Tunnustusten" ensimmäisessä osassa, niiden nykyisessä asussa, on tämä näkökanta vallitseva.

Mutta pian pääsi itsebiograafiassa toinen näkökanta etusijaan. Oli asioita, jotka rasittivat hänen omaatuntoaan, ja joiden suhteen hän halusi keventää sydäntään. Hänen luonteessaan asui korkeita ja jaloja haluja rinnakkain ainesten kanssa, jotka saattoivat vetää hänet alas likaan ja halpuuteen. Halujensa ja ajatustensa puolesta saattoi hän erikoisina hetkinä kohota korkeimpiin piireihin, mutta samalla oli hänen hyvin vaikea säilyttää tätä korkeata innostusta ja saattaa koko elämä sopusointuun sen kanssa, mitä hän innostuksen hetkenä oli tuntenut. Hänen luonteensa tuli siten muille käsittämättömäksi, ja hänelle itselleenkin. On moitittu häntä teeskentelijäksi sen suuren ristiriidan vuoksi, joka oli hänen suurten aatteidensa ja hänen oman surkean elämänsä välillä. Mutta samoin kuin niin usein teeskentelystä syytettäessä, oli tässäkin syynä syytökseen sielullisen ymmärtämisen puute. Jo rouva de Staël on sievällä ja sattuvalla tavalla puhdistanut hänet tästä syytöksestä: "Joka kohoaa yläpuolelle itseään mielikuvituksensa ja sielunsa korkean lennon kautta, — joka sulautuu omaan suureen mielenliikutukseensa, ja joka yksityisinä hetkinä tuntee, mitä hän kenties ei aina kykene tuntemaan, — tuleeko semmoista ihmistä syyttää teeskentelystä?" (Lettres sur les ouvrages et le caractère de J. J. Rousseau. 1788 s. 99). Ei mikään ollut kaikilla aloilla sen ominaisempaa Rousseaulle, kuin tämä ristiriitaisuus hetkellisen innostuksen ja velton tylstymisen välillä. Hän saattoi sekä kohota korkealle, että vaipua syvälle. Missä sitten oli todellinen Jean Jacques — korkeallako vai alhaalla innostuksen ja puhtauden hetkissäkö vai velttouden ja saastutuksen hetkissä? Hänelle itselleen olisi ollut yhtä vaikeata vastata tähän kysymykseen kuin muillekin. Se tie, jota hän kulki saadakseen olentoonsa eheyttäjä yhteyttä, oli katumuksen ja tunnustuksen. Hän sanoo kirjeessä (rouva d'Houdetotille, 25 p:ltä Maalisk. 1758): "Se minut erottaa tuntemistani ihmisistä, että minä keskellä vikojani olen aina moittinut itseäni niistä." Kuitenkaan ei halu tehdä selkoa itsestään jälkimaailmalle lähtenyt yksistään sisäisistä syistä. Hänen avomielisyytensä kautta lähempien ystäviensä seurassa olivat monet hänen yksityisistä asioistaan (etenkin lasten hylkääminen) tulleet tunnetuiksi ja tuottaneet mieleistä puheainetta vastustajille. Etenkin Voltaire ei tässä suhteessa jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä; hänen nimettä julkaisemansa Sentiment du citoyens (1764) on kirjallisuuden vastenmielisimpiä häväistyskirjoituksia. Se tapa, jolla häntä siinä ahdistettiin vaikutti Rousseauhon hyvin voimakkaasti. Hän käsitti, että jos hän tahtoi säästyä paljoa pahemmilta syytöksiltä, kuin joihin hän todella oli tehnyt itsensä syypääksi, tuli hänen laveasti esittää omat vaiheensa.