Naisen luonto, temperamentti ja luonne ovat Rousseaun mielestä aivan toiset kuin miehen. Hänen tulee sen vuoksi saada vallan toinen kasvatus. Mutta tässä voi Rousseau — arvelee hän itse — puhua lyhyesti; käyttäessään neljä kirjaa esittääkseen miehen kasvatusta, tarvitsee hän vaan yhden (Emile V) esittääkseen naisen — ja siinä kuvataan samalla Emilen rakkaus- ja naimistarina. — Luonto on määrännyt hänet vaimoksi ja äidiksi. Tärkeimmät hyveet, joita hän voi käyttää ovat oppivaisuus ja lempeys. Itsenäistä henkistä ja uskonnollista kehitystä ei hän voi hyväkseen käyttää eikä hänellä ole siihen voimia. Naisen järki on käytännöllinen: nainen voi löytää keinot tarkoitusperän saavuttamiseksi, mutta ei voi löytää itse tarkoitusperää. Hänen neronsa ulottuu yksityiskohtiin, mutta mies syventyy periaatteisiin. Naisen usko on auktoriteettiuskoa. Nuorena tyttönä on hänellä äitinsä uskonto ja vaimona miehensä uskonto. — Kuitenkin sanoo Rousseau naisella olevan "luontaisen taidon hallita miestä", ja hän arvelee, ettei siinä ole mitään ristiriitaisuutta: "On suuri erotus anastaa hallitsemisoikeus ja hallita sitä, joka käskee. Naisen herruus riippuu hänen lempeydestään, hänen notkeudestaan ja hänen taipuvaisuudestaan; hänen käskynsä ovat hyväilyä, hänen uhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita talossa, samoinkuin ministeri hallitsee valtakunnassa: tehdä niin, että häntä käsketään tekemään mitä hän tahtoo tehdä." Rousseau ei sittenkään ole onnistunut saamaan ristiriitaisuutta pois; sillä se suuri käytännöllinen vaikutus, jonka hän myöntää naiselle, tulee suuressa määrässä arveluttavaksi, jollei hän voi päästä osalliseksi itsenäiseen henkiseen kehitykseen, joka sallii hänen omin päin päästä käsittämään "tarkoitusperiä" yhtä hyvin kuin "keinoja", "periaatteita", yhtä hyvin kuin "yksityisseikkoja". [29] Ja jos Rousseau naisen suhteen olisi noudattanut samaa menettelytapaa, jota hän vaatii noudattamaan lapsen suhteen, nimittäin olisi oppinut oikein tuntemaan sen omituista luonnetta, ennenkuin hän neuvoo sääntöjä sen kasvatukselle, niin olisi hän huomannut, että naisessakin on voimia ja haluja, jotka ovat oikeutetut kehittymään. Hänen tapansa käsittää naista, jota syystä on kutsuttu; "itämaalaiseksi", noudattaa ajan sosiaalisia oloja, mutta ei vetoa luontoon. Ja sitä paitse ohjaa häntä vastenmielisyys naissukuista kaunosielua kohtaan: "naissukuinen kaunosielu on side miehelleen, lapsilleen, ystävilleen, palvelusväelleen, kaikille." — Sata vuotta sen jälkeen kun Emile oli ilmestynyt, käytti Stuart Mill. Rousseaun periaatetta luonnon oikeudesta puoltaessaan? naiselle osuutta, sivistykseen ja asemaa yhteiskunnassa. —
Toinen rajoitus Rousseaun pedagogiikassa on lauseessa: "köyhä ei tarvitse mitään kasvatusta; hänet kasvatetaan väkisinkin asemaansa, ei mikään muu kasvatus oli hänelle mahdollinen." (Emile). Rousseau edellyttää siis, että hänen Emilensä on rikasta ja riippumatonta sukua. Se on selvä aristokraattinen piirre, ja sen rae tapsiamme miehessä, jota niin usein muitta mutkitta kutsutaan demokratian profeetaksi. Tästä Pestalozzi jatkoi Rousseaun työtä, hän käytti — syvästi ottaen osaa rahvaan hätään — Rousseaun periaatteita kansan-opetukseen. Etenkin Pestalozzin ja Basedovrin kautta Rousseaun pedagoogiset aatteet ovat päässeet seuraavan ajan kasvatuslaitoksiin.
Niin me näemme, että missä Rousseau pysähtyi, oli hänen aatteissaan voima, joka vei eteenpäin. Syvässä kaivossa oli voimakkaampi lähteensilmä, kuin hän itse aavistikaan.
Viitteet:
[1] Katso eri vaikuttimista tunnustusten kirjoittamiseen: Alb. Jansen: Jean Jacques Rousseau. Paris-Genève-Berlin. 1882. Chap. VII: Histoire critique de la rédaction des Gonfessions.
[2] Katso Rousseaun suvusta: Eugène Ritter Revue des deux Mondes'issa, 15 p. Helmik. 1895.
[3] Mugnier (Madame de Warens et J. J. Rousseau. Paris 1891, s. 24 s.) epäilee hänen uskonnollisuutensa todellisuutta ja arvelee, että hänen entinen opettajansa Magny, pietismin levittäjä ranskalaisessa Sveitsissä, on pettynyt hänen suhteensa, kun hän myöhemminkin piti rouva de Warensia "hartaasti Jumalan puoleen kääntyneenä". Eugène Ritter sitä vastoin (Revue des deux Mondes 15 p. Maalisk. 1895 s. 416) väittää, että kaikesta huolimatta ei voi kieltää hänen tunteiltaan vakavuutta ja todellisuutta.
[4] Muqnierin (s. 230) mukaan on jollain sveitsiläisellä perheellä pakka kirjeitä rouva de Wahrensilta, joita se ei katso olevansa oikeutettu julkaisemaan. Siitä päättäen ne tuskin puhuvat hänen edukseen.
[5] Rousseau on keksinyt vuoristoluonnon kauneuden ja kirjoillaan herättänyt rakkautta siihen. Mutta hän rakasti alempia, metsäisiä vuoriseutuja; jylhän vuoriston kauneuden keksi vasta Saussure. Katso Ludvig Friedländer: Die Entwickelung des Gefühls für das Romantische in der Natur, (Hänen teoksessaan: Sittengeschichte Roms. 5. Aufl. II. s 217).
[6] Julkaissut Alb. Jannsen: J. J. Rousseau. 1882 s.7 s.