Tältä kohdalta voidaan selvästi valaista Rousseaun suhdetta hänen lähimpään edeltäjäänsä pedagogiikan alalla: John Lockeen. Rousseau seuraa monissa kohdin Locken aatteita eikä sitä peitäkään. Jo Locke vaati (Some Thoughts conceming Education, 1690) luonnollista kasvatusta. Hän vastusti yleisten sääntöjen ja käskyjen kautta kasvattamista, jotka ulkoa tuotiin lapseen ja joita vahvistettiin palkinnon ja rangaistuksen kautta. Hänen pedagogiikkansa on osa hänen yleisestä taistelustaan auktoriteettiuskoa ja dogmatismia vastaan. Hän vaatii, että täytyy sallia lapsen täysin vapaasti käyttää voimiansa ja seurata haluansa, silloin kun siitä ei ole haittaa. Ne viat, jotka vaan ovat lapsen ijän, mutta eivät lapsen omia, ovat etusijassa jätettävät ajan parannettaviksi, ja luonnetta on mieluimmin muodostettava huomaamatta, välittömän harjoituksen kautta. Tällä menettelytavalla, sanoo Locke (§ 66), on niin monta etua, että täytyy ihmetellä, ettei sitä käytetä enemmän kuin käytetään. Näistä eduista on etenkin yksi huomattava: että sen, mitä me vaadimme, lapselta, tulee olla sen lahjojen ja luonteen mukaista — "sillä nämäkin on otettava huomioon hyvässä kasvatuksessa". Meidän ei tule odottaa voivamme uudestaan muodostaa lasten alkuperäiset luonteet ja pakottaa niihin uusi sisällys. Meidän tulee sen vuoksi tarkoin tutkia heidän luonteensa ja kokeitten kautta saada selville, mihin suuntaan heidän taipumuksensa viittaavat; monessa tapauksessa emme voi muuta tehdä kuin saada mahdollinen paras esille siitä, mitä luonto on antanut, ja ehkäistä niitä virheitä, joihin he ovat enimmin taipuvaisia. — Mikä Locken mielestä on myös huomioon otettava, sen asettaa Rousseau perustaksi alusta pitäen, ja minkä Locke arvelee monessa tapauksessa pitävän paikkansa, on Rousseausta ainoa, jonka ollenkaan saattaa ottaa puheeksi. Rousseau on tässä kaivanut syvemmälle, vaikka Locke, liekin näyttänyt, missä tulee kaivaa. Negatiivisen kasvatuksen aate ilmaisee periaatteellista käännekohtaa suhteessa aikaisempaan pedagogiikkaan, ja Locke on tässä vaan tärkeä edelläkävijä, Negatiivinen kasvatus on vaikea asia. Se ei yksistään vaadi lapsen omituisuuksien ymmärtämistä, mutta se vaatii myös paljon työtä oikeitten edellytysten saavuttamiseksi — joka työ ei ollenkaan saa tulla näkyviin. Tulee tehdä kaikkia, vaikka ei ole mitään tekevinään. Kasvattajan tulee olla kaikkialla läsnäolevan, lapsen kuitenkaan huomaamatta, että hän sitä on. Lapsen tulee uskoa, että se seuraa omaa tahtoaan, vaikka todellisuudessa ei tee muuta, kuin mitä kasvattaja tahtoo, että sen tulee tahtoa tehdä. Lapsi ei saa avata suutaan kasvattajan tietämättä, mitä se aikoo sanoa! Niin hyvin tulee hänen tuntea se, ja niin hyvin on hänen pitänyt edeltäpäin arvata kaikki. Kasvattajan tulee kokonaan syventyä lapseen, että lapsi kokonaan voisi syventyä niihin asioihin, joiden kanssa se on tekemisissä. Se ei saa huomata, että kasvattaja aina on, sen ja asiain välillä. Vaaditaan paljon aktiivisuutta ja paljon itsensähillitsemistä hyvältä kasvattajalta. Eipä ihme, että Rousseau kielsi nuorta miestä, joka oli innostunut Emileä lukiessaan, koettamastakaan. Pelkästä innosta tulee Rousseaun kasvatusoppi monesti hyvinkin mutkikkaaksi. Alkaa harmittaa tuo kasvattaja, joka aina tulee väliin, hänen mahtavuutensa ja sekaantumisensa, joka ei aina ole negatiivista luonnetta. Aivan mauttomaksi käy Rousseaun esitys lopulta sen kautta, että hän antaa kasvattajan ohjata Emilen rakkaudentarinan kehitystä, antaapa hänen pysyä toimessaan häidenkin jälkeen ja kaikkea muuta kuin "negatiivisella" tavalla antaa neuvoja arkaluontoisimmissa seikoissa, — Mutta on tarkastettava luonnonvirtausta Rousseaussa eikä välitettävä siitä rokokootyylistä, jolla hän usein koristaa virran rannat. Hän uhraa ajan alttarille, niin suuresti kuin hän monessa suhteessa onkin aikansa yläpuolella.

Kun Rousseau yleensä piti hovimestaria, joka täydellisesti uhrautuisi yksityisen lapsen hyväksi, välttämättömänä, teki hän sen siksi, että hän pelkäsi, että lapsen yksilöllisyys masentuisi koulukasvatuksen kautta. Julkista kasvatusta piti hän, asiain silloisella kannalla ollessa, mahdottomuutena. Hänen pedagogiikkaansa jää sen kautta jotain aristokraattista samoinkuin Montaignen ja Locken, jotka myös ajattelivat kasvatuksen tarkoittavan yksityistä lasta. Ja ne keinot kasvatukseen, etenkin yksilöllisyyden kehitykseen, jotka yhdyselämä perheen ja toverien kanssa tarjoaa, jäävät pois. Hovimestarin tulee lopulla edustaa koko sukua, ja se on liian suuri tehtävä, liian suuri edesvastaus yhdelle. Rousseau vaatii kasvatusta ennakkoluuloitta; mutta jokaisella ihmisellä on ennakkoluulonsa, ja lapselle on hyödyllistä huomata, että kaikilla ihmisillä ei ole samat ennakkoluulot; se auttaa sitä vähitellen tulemaan itsenäiseksi. — Mutta — tulee katsoa hovimestaria Emilessä enemmän kuuluvaksi esityksen ulkonaiseen kehykseen, kuin vakinaiseksi aineeksi. Pääasia Rousseaulle oli, niinkuin jo olemme kertoneet, puolustaa lapsuuden evankeeliumia, turvata lapsuutta, estää pitämästä sitä pelkkänä valmistusasteena.

Rousseau rakasti lasta, vaikka se eräässä merkityksessä oli onneton rakkaus. Omat lapsensa oli hän hyljännyt, ja huonosti oli hän onnistunut muiden lapsia kasvattaessaan. Mutta sitä suurempi oli hänen rakkautensa ja vastaanottavaisuutensa myöhemmin. Hän ymmärsi hyvin lasta ja on antanut hyviä lisiä lapsenpsykologiaan. Niin hän esimerkiksi näyttää, kuinka suuri merkitys liikkumishalulla ja sen välittömillä ilmauksilla on lapsen kehityksessä. Lapsi tekee välittömien liikkeittensä kautta kokemuksia, joita se ei muuten tekisi. Se saa itsetoiminnan kautta oppeja, jotka ovat selvempiä ja perinpohjaisemmin vaikuttavat kuin ne, jotka ihmiset kertomusten ja käskyjen kautta voisivat antaa sille. Se tuottaa myös samalla sen edun, että ruumis ja sielu kehittyvät samalla kertaa: "kun minun oppilaani aina on liikkeellä, täytyy hänen huomata monta seikkaa ja tuntea monta vaikutusta; hän kokoaa aikaisin paljon kokemuksia ja hakee oppinsa luonnosta, eikä ihmisiltä; hänen opetuksensa edistyy sitä paremmin, kun hän ei missään huomaan opettamisen tarkoitusta. Siten harjoitetaan hänen ruumistaan ja sieluaan yhtä aikaa. Kun hän aina toimii oman ajatuksensa mukaan eikä muiden, tapahtuu hänessä aina kaksi eri toimintaa, ja mitä voimakkaammaksi ja väkevämmäksi hän tulee, sitä kokeneemmaksi ja tarkempinäköiseksi hän tulee." (Emile II). Lapsille opetetaan paljon, mitä he paremmin itse voisivat oppia. Lapsi opettaa itse itseään astumaan, liian paljon siihen sekaantumalla voi helposti tehdä sen käynnin huonoksi. Aktiivisuus esiintyy, kun aika on käsissä. Välittömät liikkeet ovat, niinkuin Rousseau osoittaa, tärkeitä myös aistimille, etenkin näkö- ja kosketusaistimien kehitykselle. Etenkin osoittaa hän näiden kahden aistimen yhdysvaikutusta esine-käsityksen kehittyessä: "Täytyy kauvan verrata näköä kosketukseen totuttaakseen edellistä näistä aistimista antamaan luotettavia tietoja esineistä ja etäisyyksistä; kosketuksetta, eteenpäinkulkevatta liikkeettä eivät terävimmätkään silmät voi antaa meille käsitystä ulottuvaisuudesta… Ainoastaan astumalla, koskettamalla, laskemalla ja mittaamalla oppii arvostelemaan ulottuvaisuutta ja etäisyyttä." — Tässä opissaan tilankäsityksestä, joka menee pitemmälle kuin sitä psykologisesti saatetaan puolustaa,[28] seuraa Rousseau ystäväänsä filosoofi Gondillacia (Traité des sensations III: Comment le toucher apprend aux autres sens à juger des objets extérieurs), josta hän psykologiassaan muuten niin suuresti poikkeaa. Panemalla niin suuren arvon välittömille liikkeille selvittelee hän ensimmäisenä mielipiteitä, joita myöhemmin etenkin Aleksander Bain ja Wilhelm Preyer ovat selvittäneet. Rousseaulle antaa lapsen voimakas liikkumisen halu selityksen paljoon, josta lasta tavallisesti moititaan, niinkuin ettei se voi pysyä hiljaa, ja että se niin mielellään hävittää ja repii rikki. Hävittämishalu tulee voimiensa käyttämisen halusta: koska ori vaikeampaa ja hitaampaa valmistaa kuin hävittää, niin on vallan luonnollista, että todellisuuden halua jälkimmäisellä tavalla paraiten tyydytetään. Kuitenkaan ei Rousseau suinkaan ole sokea lapsen ihailija. Lastensukkeluuden suhteen on hän hyvin epäilevällä kannalla; hän arvelee, että kun lapset lörpöttelevät paljon, koska liikkumisen tarve vaikuttaa äänijänteisiinkin, niin ei ole ihme, jos he joskus sanovat sattumiakin huomautuksia. Sitä paitse on lapsen ymmärtäminen aivan toisenlaista kuin aikaihmisen: monesti ei, pääasia siitä ole ollenkaan sama, kuin aikaihmiset luulevat. Niin kertoo Rousseau hauskan tarinan pienestä pojasta, joka herätti vanhemmissa ja opettajissa suurta ihmettelyä osaamalla elävästi kertoo, kuinka Aleksanteri Suuri tyhjensi pikarin, jonka hänen lääkärinsä ojensi hänelle, vaikka oli syytetty lääkäriä myrkyttämisyrityksestä: Tarkemmin kyselemällä huomattiin, että poika ihmettelikin sitä rohkeutta, millä Aleksanteri joi katkeran lääkkeen, jota nuori kertoja omasta kokemuksesta kovin inhosi. Poika ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä myrkky oli.

Antaessaan neuvoja lastenhoidossa sen ensi vuosina Rousseau etenkin seuraa muuatta lääkäri Desessartzin teosta, joka oli vähää ennen ilmestynyt. Mutta monet ohjeet, joita ennen usein oli lausuttu, sai hän vasta tunnustetuiksi elävän esitystapansa ja sen yhteyden kautta, jonka hän osoitti olevan niitten ja koko luonnonevankeeliumin välillä. Hän puolusti lapsen luonnollista oikeutta äidin maitoon, ja saattoi imettämisen muotiin. Hän puolusti lapsenoikeutta vapaasti liikutella jäseniään ja vastusti kapaloimista ja pakkoa. Hän varoitti opettamasta lasta puhumaan liian aikaiseen, ettei se saisi useampia sanoja kuin ajatuksia. Yleensä tulee odottaa sitä aikaa, jolloin jokin toiminta tulee luonnolliseksi sen kautta, että tarve ja harrastus heräävät Vasta silloin saattaa se reippaasti edistyä, ja jollei tunne pääse vireille, tulee tulos surkeaksi. Lapsen ei pidä oppia lukemaan ja kirjoittamaan, ennenkuin sillä on tarvetta ja halua siihen. Lapsenhan on ensi tilassa tultava välittömään yhteyteen itse ilmiöitten kanssa maailmassa. Todellisuutta, todellisuutta, huudahtaa Rousseau, ei kirjoja eikä saarnoja! Antakaa myös miettimisen halun, joka edellyttää voimia yli sen mitä tarvitaan ravintoon ja kasvamiseen, kehittyä vähitellen, älkääkä herättäkö sitä liian aikaisin! Älkää antako lapsille valmiita aseita, mutta opettakaa häntä itseään valmistamaan ne aseet, joita hän tarvitsee! Antakaa hänen toimia niin itsenäisesti kuin mahdollista, myös yksityisiä tieteitä tutkiessa! —

Mutta Rousseaun tarkoitus ei ollut hemmoitella lasta. Luontokin harjoittaa tuskan kautta, Itkeköön vaan lapsi, kun huomataan ettei itkun syynä ole jokin tyydytettävä tarve. Opetettakoon sitä kestämään kylmää ja virumaan kovalla vuoteella. Ainoastaan karkaisemalla tulee lapsi vapaaksi; mitä innokkaammin säästää ja heiluttelee, sitä riippuvaisemmaksi lapsen tekee. Vapaus on suurin hyve, ja että lapsuus tulisi itsenäiseksi elämän ajaksi, tulee voimien päästä täysin kehittymään. Lapsen elämä on saatettava tälle ijälle soveltuvaan täyteen kypsyyteen.

Lapsuutta kokonaisuudessaan tahtoisi Rousseau saada kehitetyksi niin pitkälle kuin mahdollista. Hänen mielestään saa mieluummin kuluttaa aikaa, kuin kehitystä jouduttaa. Etenkin pelkää hän, että mielikuvitusta liian aikaiseen herätettäisiin, ja että se taas herättäisi tunteita ja intohimoja, jotka kuuluvat vasta myöhempään ikäkauteen. Tässä Rousseau, erityiseen tapaukseen sovittaa yleisen sivistysteoriansa: mielikuvitus se teki lopun "luonnontilan" välittömyydestä ja sopusuhtaisuudesta loihtimalla esille uusia mahdollisuuksia. Se on; samalla tulos hänen omasta kalliisti ostetusta kokemuksestaan, sillä juuri hänessähän mielikuvitus ja tunne niin erinomaisen aikaiseen oli herätetty vireille. Välttääkseen niitä vaaroja, Jotka siitä voivat seurata, tahtoo hän leikata solmun poikki siirtämällä mielikuvituksen ja tunteen kehityksen muutosvuosiin. Hän tahtoo kuluttaa aikaa ja ensin antaa mielikuvituksen ja tunteen kehittyä, siksi kun yksilö kykenee arvostelemaan selvästi ja oikein kaikkia oloja, joissa se elää. Tämä on kenties arveluttavin kohta Rousseaun kasvatusopissa, siinä hän myös joutuu ristiriitaan itsensä kanssa, sillä hänhän juuri pitää tunteen merkityksen ja itsenäisyyden puolta. Negatiivisen kasvatuksen tulisi pitää huolta, että tunne, ja mielikuvitus saisivat sen ravinnon ja kehityksen, joka soveltuu lapsen kehityskantaan; mutta Rousseau tahtoo riistää niiltä kaiken ravinnon. Tässä on reaktsiooni hänen omaa entisyyttään vastaan ja samalla on hänen oppiensa jyrkkyys vienyt hänet harhaan.

Etenkin pelkää Rousseau, että mielikuvituksen liian aikaisesta kehityksestä seuraisi sukuvietin liian aikainen herääminen. Hän arvelee, että sitä yleensä herätetään liian varhain sivistyskansoissa. Ja näissä tulee vielä lisäksi toinenkin vaikeus: silloinkin kun vietti herää vasta luonnolliseen aikaan, eivät yhteiskunnalliset olot salli mennä naimisiin niin aikaisella ijällä. Tässä on siis kaksinkertainen epäkohta sivistyksen ja luonnon välillä. Kysytään sen vuoksi, mille kannalle pedagoogisessa suhteessa on asetuttava tähän vaikeaan asiaan nähden. Luonto ei anna kukistaa itseään, mutta luonnollisia voimia ja taipumuksia voidaan suunnata ja käyttää toiseen tarkoitukseen, kuin mihin vietti alkujaan oli aiottu. Nyt on Rousseaun mielestä se aika tullut, jolloin tunne voi ja sen tulee päästä täysin kehittymään. Tulee käyttää voimakkaita haluja, jotka nyt alkavat hämärtää, tunteen suuntaamiseksi muita ihmisiä kohtaan — myötätuntoisuuden, lempeyden, jalomielisyyden herättämiseksi. Nuoruus on — vastakohtana lapsuuteen — oikea aika näiden tunteiden heräämiselle. Sen sijaan, että annettaisiin heräävän sukuvietin kulkea suoraan maaliaan kohden, ohjataan se mielenliike, jonka se herättää, ihmisten iloja ja suruja kohti ja opetetaan nuorta unohtamaan itsensä muiden vuoksi. Kun Rousseau käsitti myötätuntoisuuden itsensä puoltamishalun yltymiseksi ja jatkumiseksi, niin näemme nyt tästä, kuinka sukuvietti — ensiksi hämärästi liikkuessaan — tulee tärkeäksi kohdaksi tässä kehityksessä. Rousseau tahtoo tässä samalla saavuttaa kaksi seikkaa: kehittää inhimillisyyden tunnetta ja tehdä sukuvietin sopusuhtaiseksi. Myöskin uskonnollinen tunne voi nyt kehittyä; tähän kohtaan Emileä on sovitettu savoijalaisen maapapin tunnustus. Sekin on voimakas ja ylevä tunne, ja se voi saada ravintoa siitä liikkeestä, joka muutosaikana herää mielessä, ja se on samalla sille vastapainona. Mutta ei ainoastaan tätä epäsuoraa tietä Rousseau arvele sukuvietin jalostamista mahdolliseksi; Sokea vaisto on muutettava jaloksi tunteeksi, todelliseksi rakkaudeksi, ja siihen tarvitaan ihailua ja innostusta. Nuoren tulee muodostaa itselleen ihanteellinen kuva toisesta sukupuolesta. On pystytettävä "valtaistuin sydämmeen", jonka juurelle ajatukset ja ihastus kokoontuvat, jotta aistillisuutta ja mielikuvitusta estettäisiin eläimellisyyteen vaipumasta. Meistä ovat vaeltavat ritarit naurettavia, sanoo Rousseau; mutta he tuntevat kuitenkin rakkauden — me emme kohta tunne muuta kuin irstaisuuden! —

Kun siten ei mikään voima tai taipumus pääse toimimaan, ennenkuin luonto itse ilmoittautuu, — tai toisin sanoin, kun pidetään huolta, että sisäiset ja ulkonaiset edellytykset vastaavat toisiaan, niin ei tarvitse peljätä, että nuorukainen, kun lapsuuden aika on päättynyt, on hankkiva hyvitystä sille pakolle, johon hänen niin pitkäksi aikaa on täytynyt alistua. Nuoruuden aika ei siten tule vastakohdaksi lapsuuden ajalle. Luonnollinen kasvatus, joka tekee lapsuuden ajan itsenäiseksi ikäkaudeksi, jolla on tarkoitusperä itsessään, on paraimmalla tavalla samalla tekevä sen valmistukseksi vastaista elämää varten. Yhteys koko elämässä säilyy paraiten siten, että annetaan kunkin osan elämää päästä täyteen kehitykseensä.

Rousseau on tässä kuvannut suurta ihannetta, mutta se on ihanne, johon kaikki elämän menestyksen, ja sopusuhtaisuuden toiveet viittaavat, ja se on mittapuu, jota tieten tai tietämättä käytetään jokaisessa uudistuksessa pedagogiikan ja yhteiskunnan alalla. Taistellessaan luonnon puolesta, joka samalla on taistelua vapauden puolessa, on Rousseau siirtänyt todistustaakan: se on nyt niillä, jotka tahtovat ehkäistä ja rajoittaa voimien vapaata ja Luonnollista kehitystä, eikä niillä, jotka vaativat tätä oikeutta. Hän on, niinkuin hän itse sanoo, Emilessä antanut enemmän kuin pedagogiikan; hän on suunnitellut persoonallisuuden opin peruspiirteet. Hän on puolustanut persoonallisen elämän todellisia edellytyksiä sekä valistuksen että oikeauskoisuuden liioitteluja ja ylellistä varmuutta vastaan. Tämä se hänelle antaa samanlaisen aseman Ranskan henkisessä kehityksessä 18:lla vuosisadalla, kuin Lessingillä on Saksan henkisessä kehityksessä samalla aikakaudella. Mutta Rousseaun vaikutus on paljoa syvempi ja laajempi kuin Lessingin.

Me emme voi jättää sikseen Rousseaun pedagogiikkaa huomauttamatta kahta oleellista rajoitusta, jotka alentavat sen historiallista merkitystä.