Politillisia teoriojaan tehdessä ajattelee Rousseau aina pieniä valtioita. Sparta, vanhin Rooma ja Geneve ovat hänen esikuvansa. Koko kansa voi siinä pitää valvonnan alla toimeenpanevaa valtaa, ja edustus ei siinä ole tarpeellinen. Edustus on Rousseaun mielestä epäkohta: yliherruutta saattaa yhtä vähän edustaa kuin riistää. Kansa luopuu tosi teossa vallastaan, kun se on valinnut edustajia, ja Englannin kansa on vapaa ainoastaan vaalin hetkenä. Joka tapauksessa tulee edustajia tiheään vaihtaa ja mieluimmin tulee heidän olla sidottu tarkkoihin määräyksiin. (Contr. soc. III, 15. — Gouv. de Pol. luku 7). Kysymys suuren valtakunnan valtiomuodosta on Rousseaun mielestä lopulta mahdoton ratkaista. Ainoa keino, jonka Rousseau tuntee vapauden, ja suuruuden yhdistämiseen, niin ettei valtiota — niin kuin hän mieluummin tahtoisi — tarvitse rajoittaa yhdeksi ainoaksi kaupungiksi, on useiden pienten valtioiden liittokunta. Hän viittaa tähän keinoon kirjoituksessaan Puolan vakiomuodosta, ja etenkin on hän tullut ajatelleeksi tätä miettiessään, kuinka pienet valtiot, joita hän piti niin suuressa arvossa, voisivat pysyä pystyssä suurten rinnalla. Käsikirjoituksen, jossa hän lähemmin kehittää tätä ajatusta, uskoi hän eräälle ystävälleen, joka myöhemmin — vallankumouksen alkaessa — aikoi julkaista sen, mutta jätti sen sikseen, peläten, että "se saattaisi tuottaa vaaroja hänen isänmaalleen." [26] — Käytännössä tuli asia myöhemmin ratkaistuksi, kun Pohjos-Amerikan Yhdysvallat perustettiin. Se kysymys, jonka ratkaisemisen mahdollisuutta sekä Rousseau että myös Turgot ja Fredrik Suuri epäilivät, ratkaistiin Aleksanteri Hamiltonin neron kautta.[27]

Rousseau ei yksistään mieluimmin kuvittele aivan pieniä valtioita, vaan kuvittelee myös valtiota ilman työnjakoa — ja ilman sitä rikkautta ja ylellisyyttä, joka synnyttää työnjaon. Onnellisin tila on hänen mielestään se, mikä on luonnontilan tympeyden ja nykyaikaisen sivistyksen levottoman riehunnan välillä. Semmoista tilaa, jonka hän vielä osaksi tapasi isänmaassaan Sveitsissä, piti hän ihmiskunnan varsinaisena nuoruutena. Teoksessa Discours sur l'inégalité kuvasi hän tämän onnellisimman ajan paljon alkuperäisemmäksi, kuin miksi hän kirjeessään Luksemburgin marechallille 20 p. Tammik. 1763 kuvaa Sveitsin kansan tilaa. — Etenkin toivoi hän, ettei ylikulttuuri suurista kaupungeista leviäisi pieniin, ja että kaupungit eivät yhä kasvaisi maalaisten muuton kautta. Kaikissa hänen pääteoksissaan on kaupungin ja maaseudun suhteella suuri merkitys. Häntä suuresti arveluttaa maaseutulaisten muutto kaupunkeihin, sillä "maaseudun väestö se muodostaa kansakunnan!" (Emile V). Hän neuvoo korsikalaisia pitämään niin vähän kaupunkia kuin mahdollista, eikä missään tapauksessa pääkaupunkia. Maanviljelyksen ja käsityön tulisi olla tärkeimmät elinkeinot; suurteollisuutta ja kauppaa katsoo hän karsain silmin. Valtion tulee mieluummin koettaa rajoittaa tarpeitaan kuin lisätä tulojaan, ja työnjako on rajoitettava vähimpään mahdolliseen, koska se tuottaa epävapautta. — Tällä kohdalla on Rousseau jyrkimmässä ristiriidassa useiden oman aikansa filosoofien ja kansantalouden tutkijain kanssa (Condillac, La Mettrie, Helvetius, Hume, Adam Smith), jotka — kukin omalla tavallaan — sanovat välttämättömäksi tarpeiden lisääntymistä, koska sen kautta syntyy vaikuttimia moninaisempaan ja yltyvään toimintaan.

Rousseauta on usein pidetty nykyisen sosialismin edelläkävijänä. Oikeutetuksi sen tekee se tapa, jolla hän käsittelee sivistyskysymystä. Hän puhuu useiden puolesta harvoja vastaan, ja hän näyttää mitä varjopuolia on optimististen kansantalouden tutkijain sokeasti ihailemassa työnjaossa. Hän vasta on selvästi osoittanut, että on olemassa sosiaalinen kysymys. Sitä vastoin ei hän ole sosialisti siinä merkityksessä, että hän tahtoisi saada yksityisomaisuuden poistetuksi olemasta tuotannon välikappale. Muuan kohta Discours sur l'inégalitéssa, jossa on löydetty sosialismia, kulkee todellisuudessa päinvastaiseen suuntaan. "Ensimmäinen", sanotaan siinä, "joka aitasi palan maata, ja uskalsi sanoa: tämä on minun! — ja tapasi ihmisiä, jotka olivat niin yksinkertaisia, että he uskoivat häntä, oli yhteiskunnan ensimmäinen perustaja. Kuinka monta onnettomuutta ja kauheutta olisi ihmiskunnalta säästynyt, jos joku olisi kiskonut paalut ylös ja täyttänyt haudat ja sanonut muille: älkää kuulko tätä petturia! Te olette hukassa, jos te unohdatte, että hedelmät ovat kaikkien, mutta maa ei kenenkään!" Juuri nämä lauseet osoittavat, ettei Rousseau voi ajatella yhteiskuntaa yksityisomaisuudetta., Hänen ihanteensa oli yhteiskunta tasaväkisiä maanomistajia ja käsityöläisiä. Hän on keskiluokan profeetta, ja sosiaalinen kysymys ei hänelle vielä ole muodostunut selväpiirteiseksi työväenkysymykseksi, miksi se on tullut 19:llä vuosisadalla. Hän valmistaa kuitenkin tätä käännettä huomauttamalla sitä persoonallisuuden ja riippuvaisuuden jakoa, jonka työnjako tuo mukanaan. Ja hän huomauttaa erityisesti, että valtion velvollisuus on pienentää erilaisuuksia niin paljon kuin mahdollista, joka voi tapahtua veroja tasaisesti jakamalla. (Contr. soc. II, 11. — Econ. polit.).

Rousseau on luettu Ranskan vallankumouksen henkisiin isiin. Mutta jo Contrat socialista puhuessa näytettiin, ettei ollut vähäkään Rousseaun hengen mukaista, kun 1793 luultiin voitavan muodostaa valtiomuoto hänen kirjastaan. Liian hyvin hän käsitti luontoa ja todellisuutta pitääkseen moista mahdollisena. Mutta vieläkin vähemmän Rousseaun hengen mukaista oli, että valtiomuoto peruutettiin, juuri kun se oli hyväksytty, ja valta luovutettiin yhteishyvän-valiokunnalle. Sen kauttahan tuli hallitusvalta yliherruuden sijaan, ja Rousseau olisi sitä pitänyt todistuksena edustuslaitoksen turmiollisuudesta. Mitä hirmuhallitukseen tulee, niin Rousseau tuskin tarvitsee puolustusta, vaikka siitä on edesvastaus asetettu hänen onnettomille hartioilleen. Jos hän olisi elänyt hirmuhallituksen aikana, olisi hänestä varmaan tullut yksi sen uhria. Hän on itse (Econ, polit.) pitänyt hallituksen huonouden osoitteena, että alamaisissa sen vuoksi velvollisuuden ääni muuttuu kauhun huudoksi. — Sitä vastoin on Rousseaun oppi kansan yliherruudesta, kansan itsensäylläpitämisvaistosta, joka elää hallitusten ja järjestelmäin vaihdellessa, raivannut tietä vallankumouksen paraimmille puolille, uskolle kansan tulevaisuuteen ja sen oikeuteen. Jos käsitämme vallankumouksen suureksi innostuksen purkaukseksi, sen toivon ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia voidaan lieventää yhteisen työn kautta, niin on Rousseau sen profeetta. Hän on opettanut ihmisiä olemaan ylpeitä siitä että ovat kansalaisia, hän on tehnyt kansalaisen nimen kunnianimeksi ja uudestaan herättänyt eleille kansalaistunnon. Vaikka hän olikin irroitettu kaikista ahtaista siteistä, piti Rousseau kansallisuuden ja perheen puolta; ei mikään ollut kauvempana hänestä kuin rajaton kosmopoliittisuus, vaikka niin monet valtakunnat sulkivatkin ovensa häneltä. Kun Ranskan kansa innostui sanoista: Allons enfants de la patrie! Aux armes citoyens! (Ylös isänmaan lapset! Aseihin kansalaiset!) — niin oli se haaveksia Charmettesta ja Montmorencysta, joka oli tehnyt tämän huudahduksen ja tämän innostuksen mahdolliseksi. Kodittomasta ajattelijasta, joka niin suuresti epäili sivistyksen ja yhteiskunnan oikeutta olemassaoloon, sai uusi politillinen ja kansallinen elämä yhden tärkeimmistä edelläkävijöistään.

4. Pedagooginen kysymys.

Voidaan huomata heräävä pedagooginen innostus 18:n vuosisadan viimeisellä puoliskolla, ja se on luonnollisessa yhteydessä sen uudistushalun kanssa, mikä alkoi näyttäytyä ja jonka tärkein ilmituoja oli Jean Jacques Rousseau. Hänen harrastuksensa lasten ja kasvatuksen suhteen on yhteydessä sen kanssa, että hänen mielensä oli kiintynyt uusiin mahdollisuuksiin, alkavaan, alkuperäiseen. Voidaan kenties arvella, että se, joka saamaa "luontoon" palaamista, ei voi panna suurta arvoa kasvatukselle. Rousseaun kasvatusopin tarkoitusperä onkin ensi sijassa hankkia tilaa välittömälle ja ehdottomalle itsensäkehittämiselle, turvata luonnollinen oikeus poistamalla ulkonaisia esteitä ja kaikkea, mikä sitä saattaisi turmella. Kasvatus ei saata luoda tyhjästä, mutta ainoastaan hankkia niin hyviä edellytyksiä kuin mahdollista sille, mikä on kätketty lapsen alkuperäiseen luontoon. Sen vuoksi on kasvatus etusijassa negatiivinen, etenkin varhaisemmassa lapsuudessa. Ehkäisevä ja suojeleva puoli kasvatuksesta on Rousseaulle tärkein — samoinkuin terveydenhoito oli hänestä tärkein puoli lääketieteestä. Hän on itse (Lettre à Beaumont) osoittanut, kuinka hänen oppinsa kasvatuksen "kielteisyydestä" liittyy hänen uskoonsa luonnon hyvyyteen. Tästä uskosta nimittäin seuraa, että se pahuus tai ne virheet, jotka ihmisillä todellisuudessa on, varmaankin johtuvat ulkonaisista vaikutuksista, joiden estämisen siis tulee olla kasvatuksen varsinaisena tehtävänä. "Negatiiviseksi", sanoo hän, "kutsun minä kasvatusta, joka koettaa tehdä täydelliseksi tietämisen välikappaleita, ennenkuin se antaa meille itse tietämisen, joka valmistaa järjellisyyteen harjoittamalla aistimia. Negatiivisella kasvatuksella ei tarkoiteta joutilaisuutta, päinvastoin. Se ei tarjoa hyveitä, mutta ehkäisee paheita: se ei opeta totuutta, mutta se suojelee harhaluuloista. Se tekee lapsen taitavaksi kaikessa, mikä saattaa ohjata sitä totuuteen, tekemällä sen kykeneväksi käsittämään totuutta, ja hyvyyteen, tekemällä sen kykeneväksi rakastamaan hyvyyttä." — Voi käsittää, että juuri Emile sai aikaan voimakkaan yhteentörmäyksen kirkon kanssa. Tämä tunsi, että siihen oli satutettu kaikkein arimpaan kohtaan, nimittäin ruvettu rajoittamaan sen vaikutusvaltaa lapsiin. Luonnon hyvyys on ristiriidassa perisynnin kanssa; negatiivinen kasvatus poistaa varhaisemman uskonnollisen vaikutuksen ja jos ihmisten tulee kasvatusta ohjata, ei näiden ihmisten pidä olla pappia. Paimenkirjassaan mainitsee arkkipiispa nämäkin eri kohdat hyvin loukkaantuneena.

Kaikkein mieluimmin jättäisi Rousseau lapsen omaan huomaansa tai luonnon itsensä kasvatettavaksi, jolla tarkoitetaan elinten ja kykyjen perättäistä kasvamista ja kypsymistä, ja ilmiöiden kasvatettavaksi, millä taas tarkoitetaan kokemuksia, jotka lapsi tekee ympäröivän maailman vaikutuksesta. Mutta turmeltuneiden ja monimutkaisten olosuhteitten vuoksi, joiden alaisena lapsi sivistystilassa syntyy ja kasvaa, täytyy sen myös tulla ihmisten kasvatettavaksi, mikä kasvatus — niinkuin jo on sanottu — pääasiallisesti kuitenkin on negatiivista luonnetta, koska se muuten saattaisi ehkäistä ja turmella luonnollista kehitystä.

Tässä nähdään analogia Rousseaun pääkäsitteiden (amour de soi — suhteellisuudet) ja erityisten kysymysten välillä. Uskonnollisen kysymyksen alalla vastasi uskonnollinen tunne itsensäpuolustamishalua (amour de soi), ja uskonnollisuus on ulkonaisten, keinotekoisten olojen vaikutuksesta esiintynyt dogmina ja jumalanpalveluksena. Politillissosiaalisen kysymyksen alalla tuli toiselle puolelle kansan yleistahto, toiselle puolelle todellinen valtiomahti, nimittäin hallituksen erikoistahto sekä kansankokouksen toimesta yhteenlasketut yksityistahdot. Pedagoogisen kysymyksen alalla vihdoin on ensi sijassa pidettävä huolta lapsen luonnonkasvatuksesta, on ehkäistävä kaikkia niitä vaikuttimia ja suhteita, jotka eivät edistä luonnollista kehitystä. Kaikkialla näkyy, kuinka suuresti Rousseau uskoo elämän alkuperäiseen virtaan, ja kuinka hellävaroin hän sitä pitelee; me voimme kaivaa kanavia tälle virralle, mutta ei mikään mietiskely, ei mikään lainlaadinta eikä mikään opetus voi saada sitä alusta pitäen ehtymään. Suomalainen sananlasku sanoo: Ei syvästä kaivosta vesi puutu. Semmoinen syvä kaivo oli Rousseaun mielestä sisäinen uskonnollinen elämä, oli kansan elämä, oli lapsen elämä. Hän uskoi niiden tyhjentymättömyyteen — mutta hän pelkäsi, että ne soastaisiin.

Erityinen yhteys vallitsee Rousseaun kasvatusopin ja sosiaalisen kritiikin välillä. Hänhän moitti olevaisia oloja, koska työnjako tekee yksityisen ihmisen murenaksi sen sijaan, että hänen tulisi olla ominainen, sopusuhtaisesti kehittynyt kokonaisuus. Kasvatuksen tarkoitus on juuri tehdä ihminen kokonaisuudeksi, kokonaiseksi ihmiseksi, joka sitten osaa löytää paikkansa yhteiskunnan, suuremman kokonaisuuden piirissä. Lapsen tulee siis ensinnäkin oppia elämään, tuntemaan elämän tunnetta: "Elämistä", sanoo Rousseau (Emile I), "ei ole hengittäminen, vaan toimiminen, meidän elimiemme, aistiemme, kykyjemme, minuutemme kaikkien osien käyttäminen, jotka herättävät meissä tunteen olemassaolostamme." —

Negatiivisen kasvatuksen välttämättömyyttä ei perusteta ainoastaan esteiden poistamisen välttämättömyyteen, vaan myös siihen, että me alun pitäen emme tunne lapsen luonnetta. Täytyy sen vuoksi kauvan pysyä tarkastavalla ja odottavalla kannalla, että luonto pääsisi näyttäytymään. Koska lastenkin luonteessa on erilaisuuksia, tulee yksityisen lapsen ymmärtäminen vaikeammaksi, ja sama kasvatustapa ei sovellu kaikille. Annettakoon sen vuoksi lapsen omien luonnollisten tarpeiden ja tunteiden näyttäytyä ja osoittaa kuljettavaa tietä.