Näitten opintojen tarkoitus ei ollut yksistään itsensä kehittäminen, vaan hän tahtoi myöskin saavuttaa kasvattajan ja kirjurin aseman ylhäisessä perheessä. Kirjeessä isälleen näiltä vuosilta mainitsee hän nämä tuumansa, mutta tunnustaa samalla, että hänen korkein toivomuksensa on jäädä rouva de Warensin luo. Hänen äidillinen ystävättärensä vaikutti suuresti hänen kehitykseensä uskonnollisen kriisin aikana, joka ohjasi hänet jansenististen mietteiden alalle ja sai hänet pelkäämään ikuista kadotusta. Vapaauskoinen maman, joka oli vakuutettu, että kyllä oli kiirastuli, mutta ei helvettiä, oli hänelle tämän kriisin aikana, hänen omien sanojensa mukaan, "suuremmaksi hyödyksi, kuin kaikki maailman teoloogit olisivat voineet olla".

Sairaus sai Rousseaun matkustamaan Montpellieriin kysymään neuvoa kuuluisalta lääkäriltä. Matkalla sattuva rakkaudenseikkailu osoittaa, kuinka helposti hän saattoi unohtaa mamanin vähemmin äidillisten kaunottarien vuoksi — tai pikemmin kuinka helposti hän unohti kaikki, kun hän taas tuli maantielle. Surua kuitenkin tuotti hänelle kotiin tullessaan löytää taas uusi vastakäännetty kilpailemassa mamanin suosiosta. Nyt ei hän sentään enää voinut taipua jakamaan mamanin sydäntä toisen kanssa. Hän lähti kotiopettajaksi Lyoniin. Tältä ajalta on säilynyt opetussuunnitelma, joka on esityö Emileen. Muuten teki hän sen huomion, että hän ei soveltunut kasvattajaksi. Ja kun hän sitäpaitse alkoi ikävöidä mamania, palasi hän takaisin hänen luokseen — jo viidettä kertaa. Mutta kun hän löysi olot entisellään, ja kun rouva de Warensin asiat kävivät yhä huonommiksi, päätti hän lähteä Paxisiin onneaan koittamaan ja ansaitakseen, millä auttaa häntä. Hän oli keksinyt uuden nuottikirjoituksen (myöhemmän Cheven mallin tapaisen), johon hän perusti toivonsa. "Minä kätkin sydämmeni les Charmettesiin", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan alussa), "ja rakensin sinne viimeisen tuulentupani, siinä toivossa, että minä kerran voisin palata takaisin mamanin jalkain juureen, kun hän olisi jälleen löytänyt itsensä."

3. Oleskelu Parisissa.

Uusi nuottijärjestelmä esitettiin tiedeakatemialle Parisissa, mutta ei saavuttanut hyväksymistä. Rousseau alkoi siis Parisissa olonsa, jota kesti, muutamat väliajat siihen luettuna, syksystä 1741 kevääseen 1756, pettymyksellä. Mutta nuottijärjestelmästä keskusteltaissa tutustui hän useihin tiedemiehiin ja kirjailijoihin, ja musiikki se ensi aikoina tuotti hänelle elatuksen ja teki hänen nimensä tunnetuksi. Arvokasten suosijain välityksellä tuli hän muutamia vuosia myöhemmin Venetsian lähettilään sihteeriksi. Oleskelu kuuluisassa tasavallassa antoi hänelle tilaisuutta historiallisiin opintoihin, hän tuli verranneeksi venetsialaista hallitusmuotoa isänmaansa hallitusmuotoon. Hän alkoi tuumia teosta valtiomuodoista. Hän oppi myös tuntemaan italialaista musiikkia, jota hän myöhemmin hyvin innokkaasti puolsi ranskalaista vastaan. Mutta se toivo, joka hänellä ehkä oli saada jatkaa toimiaan diplomatian palveluksessa, meni myttyyn, hän otti nimittäin eron, kun ei voinut taipua lähettilään liiallisiin vaatimuksiin ja ylpeyteen. Kohta Parisiin palattuaan, valmistellessaan oopperaa, teki hän tuttavuuden, joka vaikutti koko hänen elämäänsä. Siinä pensionaatissa, jossa hän asui, oli pesusta huoli pidettävä nuorella naisella, nimeltä Therèse Levasseur. Hän söi yhteisessä pöydässä ja siinä usein hänestä tehtiin pilkkaa. Rousseau, jota miellytti hänen vaatimattomuutensa ja etenkin hänen vilkkaat ja lempeät silmänsä, puolusti häntä, ja kohta muodostui lähempi suhde heidän välillään. Hän sanoo itse myöhemmin, ettei hän oikeastaan koskaan ole rakastanut Therèseä, vaan että hän tarvitsi ihmistä, johon hän voi liittäytyä, ja joka hänen puoleensa kääntyisi yhtä yksinkertaisin ja vastaanottavin sydämmin, kuin hän itse oli mamaniin turvautunut. Mitä väkinäisemmäksi ja luonnottomani maksi hän tunsi oman käytöksensä vierasten seurassa, sitä enemmän hän kaipasi läheistä seuraa, jossa hänen ei tarvinnut peljätä arvostelua, kun hän puheessaan antautui mielentilojensa valtaan. Se oli mahdollista ainoastaan semmoisen seurassa, joka ei vaatinut henkevyyttä häneltä ja joka ei ymmärtänyt moittia häntä ristiriitaisuudesta. Siihen nähden saattoi hän olla huoleti Therèse paran suhteen. Hän täytti kaikki yksinkertaisuuden vaatimukset. "Tämän kunnon tytön ymmärryksen yksinkertaisuus oli yhtä suuri kuin hänen sydämensä hyvyys." (Conf. VII). Turhaan koetti Rousseau kehittää hänen järkeään. Lukemaan ei hän koskaan kunnolleen oppinut, jota vastoin Rousseau arvelee hänen oppineen kutakuinkin kirjoittamaan. Hänen säilyneet kirjeensä ovat vallan kauheita käsialan ja oikokirjoituksen puolesta, niin että ankara ei Rousseau ole arvostelussaan ollut. Hyvin vaikea oli opettaa Therèseä tuntemaan kelloa. Sitä vastoin ei hän koskaan perehtynyt kuukausien järjestykseen ja laskutapojen alkeisiin. Mutta Rousseau kiittää hänen hyvää luonnettaan ja käytännöllisyyttään. Hän piti Rousseausta huolta ja jakoi hänen kanssaan hyvät ja pahat päivät. Kun he olivat eläneet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta, julisti Rousseau hänet juhlallisesti kahden ystävän läsnäollessa vaimokseen.

Kun Rousseaun yhtymistä Therèseen sittenkin sanotaan onnettomuudeksi, niin on siihen useampia syitä. Therèse ei ollenkaan kyennyt harrastamaan samaa kuin Rousseau. Idyllisen yhdyselämän ensi aikoina Parisissa ei siitä ollut erikoista haittaa, mutta kun he myöhemmin asuivat yksinäisyydessä maalla, tuli hänestä pelkkä taloudenpitäjä. Therèsellä oli vaan ikävä heidän yhteisillä kävelymatkoillaan. Heillä ei ollut tarpeeksi yhteisiä käsitteitä; mikä herätti syvempiä tunteita ja mietteitä Rousseaussa, ei Therèselle ollut mistään arvosta. Hengen yksinkertaisuus oli liian suuri, jotta tämä suhde olisi Rousseauta täysin tyydyttänyt, ja hänen ikävöivä sydämmensä sai hänet hakemaan toista, joka saattaisi antaa, mitä puuttui. Tähän tuli lisäksi, että Therèse hyväntahtoisuudessaan antoi äitinsä ja perheensä johtaa itseään, jotka koettivat hyötyä suhteestaan Rousseauhon niin paljon kuin mahdollista. Se rasitti Rousseauta sekä henkisesti että aineellisesti. Ja vihdoin tuli hän, kun he saivat lapsia, joita hän ei luullut voivansa kasvattaa, tehneeksi sen teon, joka on enimmän rasittanut hänen omaatuntoaan ja hänen muistoaan jälkimaailma silmissä. Tähän viime kohtaan aiomme heti palata.

Se ei kuitenkaan oikeuta pitämään Therèseä Rousseaun huonona henkenä. Siten pantaisiin tyttö paran hartioille liian suuri edesvastaus. Häntä on syytetty kaikenmoisesta pahuudesta: lastenhylkäämisen alkuunpanijaksi, vieläpä on sanottu hänen saaneen lapset toisen rakastajan kanssa ja luulotelleen Rousseaulle, että ne olivat hänen, — hänen synnyttäneen riitaa Rousseaun ja hänen ystäväinsä välillä, — juonillaan ylläpitäneen Rousseaun epäluuloisuutta ja siten olleen syynä ainaiseen vaeltamiseen pitkien aikojen kuluessa, — eläneen siveettömästi Rousseaun kuoleman jälkeen. Mutta nämä syytökset ovat nähtävästi perättömiä. Rousseau itse kutsuu häntä "ainoaksi todelliseksi lohdutukseksi, jota taivas on sallinut hänen kokea kurjuudessaan", ja hänen viime vuosiensa ystävät vakuuttavat niin todella olleen. Hyvin hän oli ansainnut sen eläkkeen ja presidentin syleilyn, jotka kansalliskonventti 14 p. Huhtik. 1794 äänesti hänelle.

Vielä kerran avautui Rousseaulle mahdollisuus turvalliseen asemaan. Hän oli tullut ylhäisen raha-asiain virkamiehen, Franceuilin sihteeriksi, joka suosija hänet myöhemmin teki johtamansa ylöskantoviraston rahastonhoitajaksi. Mutta sitten tuli se tapahtuma, jota jo olemme kuvanneet: herätyksen hetki, jolloin uusi kysymys ikäänkuin yhdellä iskulla tuli hänen eteensä. Kun hänen teoksensa Discours sur les Sciences et les arts (Mietteitä tieteen ja taiteen suhteen) oli ilmestynyt (1750) ja oli herättänyt huomiota, tunsi hän voivansa vaikuttaa ihmisiin ja olevansa velvollinen asettamaan elämänsä sopusointuun uusien aatteidensa kanssa. Virkamiehenä ei hän mielestään sitä voinut tehdä. Hän päätti rajoittaa tarpeitaan, luopui tuottavasta virastaan, hienoista liinavaatteistaan ja kaikesta, mitä hän piti ylellisyytenä. Kun hän ei voinut toivoa elävänsä kirjallisesta työstään, hankki hän siitä pitäen säännöllisiä tuloja nuottienkirjoituksella. Häneltä ei puuttunut työnantajia, koska ihmiset mielellään käyttivät tilaisuutta saadakseen nähdä kuuluisaa, omituista miestä.

Rousseaun suhteen emme koskaan saa hämmästyä. Hänen seuraava teoksensa oli ooppera. Oleskellessaan maalla Parisin ulkopuolella oli hän sepittänyt oopperan Le Devin du Village, jonka teksti ja suureksi osaksi myös musiikki on hänen työtään. Se on paimentyyliin, mutta siinä on todellista luonnonrunoutta, ja se on siinä suhteessa Rousseaulle kuvaava. Musikaaliselta kannalta ylistetään sen lämmintä tunnetta, raittiutta ja sopusointua sanojen ja säveleen välillä. Itse arvelee Rousseau siinä olevan useita niistä ominaisuuksista, jotka myöhemmin esiintyvät kehittyneemmässä muodossa romaanissa La Nouvelle Héloïse. Ooppera menestyi hyvin. Haettiinpa Jean Jacques oikein kuninkaallisissa vaunuissa Fontaineblauhon, jossa Le Devin esitettiin kuninkaalle, madame de Pompadourille ja koko hoville. Seuraavaksi päiväksi oli Rousseau kutsuttu kuninkaan puheille ja arveltiin hänen saavan eläkkeen. Ludvig XV oli hyvin mieltynyt kappaleeseen ja lauloi alituisesti siitä kuplettia — "enimmin väärällä äänellä koko kuningaskunnassa". Mutta Rousseau vetäytyi pois ja matkusti äkkiä takaisin Parisiin. — Joku aika sen jälkeen otti hän hyvin kiivaasti osaa väittelyyn ranskalaisesta ja itaalialaisesta musiikista, pitäen jälkimmäisen puolta.

Dijonin yliopiston asettama uusi tehtävä — ihmisten erilaisuuksien syistä — vei Rousseaun takaisin hänen pääkysymykseensä. Se kirjoitus (Discours sur l'origine et les fondemens de l'inégalité parmi les hommes 1755). jolla hän — tällä kertaa palkintoa saamatta — vastasi määrättyyn tehtävään, on radikaalisin ja pessimistisin hänen kirjoituksistaan. Siinä hän puolustaa luonnontilaa — kuitenkaan varmasti käsittämättä sitä historialliseksi tilaksi. Kaikkeen kärsimykseen ja kaikkiin epäkohtiin, jotka ihmisiä kiusaavat, ovat he itse syypäät, he ovat hyljänneet sen tilan, jossa vaisto varmasti ohjasi heitä, jossa tarpeet olivat harvoja, ja jossa työnjako ei vielä ollut tuonut erilaisuutta ja orjuutta mukanaan. Hän ei kuitenkaan vaadi, niinkuin hänen arvostelijansa pilkaten sanovat, että tulee hävittää yhteiskunta ja omaisuus ja palata takaisin metsiin ja elää karhujen kanssa. Hän asettaa kaksi mahdollisuutta: jos kellä on tarpeeksi tekemistä sielunsa rauhasta huolta pitäessä, hän palatkoon takaisin yksinäisyyteen luonnonhelmaan; jos taas kellä on kykyä suoranaiseen toimintaan, hän jääköön yhteiskunnalliseen elämään ja koettakoon vähentää pahaa siitä. — Yhtäjaksoisesti esittäessämme Rousseaun filosofiaa aiomme palata tähän merkilliseen teokseen.

Ennenkuin se ilmestyi teki Rousseau Therèsensä kanssa matkan synnyinkaupunkiinsa (1754). Hänen arvossa pidetty kirjallinen nimensä tuotti hänelle hyvän vastaanoton, ja hän iloitsi suuresti saadessaan taas olla kotikaupungissaan. Sitä hän vaan suri, että hän kääntyessään katolinoppiin oli kadottanut kansalaisoikeutensa; saadakseen sen takaisin kääntyi hän jälleen protestanttiseen oppiin. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että hän peruutti sen teon, johon hän oli ahtanut viekoitella itsensä karkulaisena ja nälistyneenä oppipoikana. Vaikka hän jonkun aikaa oli innokkaasti ottanut osaa katolilaiseen jumalanpalvelukseen, eivät erityiset uskonkappaleet ja kirkonmenot koskaan olleet mitään erikoista hänelle merkinneet. Rouva de Warensin kautta — niinkuin Eugen Ritter on osoittanut — hän kallistui pietistiseen mystisyyteen, joka oli taipuvainen pitämään ulkonaista sivuasiana. Muutamia vuosia ennen takaisinkääntymistään kirjoitti hän (1751) kirjeen [6] eräälle ystävälleen, joka oli katolilainen pappi, sanoen siinä, että kaikista surullisista siteistä, jotka sitovat ihmisen johonkin esivaltaan, on tämä siedettävin, koska se antaa tilaisuutta tekemään niin paljon hyvää. Kirje päättyy seuraavasti: "Minä taivun siihen, että te opetatte ihmisille kaikki katkismuksen mahdottomuudet, kunhan te vaan samalla opetatte heitä uskomaan jumalaan ja rakastamaan hyveitä. Tehkäät heistä kristityltä, jos niin pitää olla, mutta älkää unohtako välttämätöntä velvollisuutta, että teidän tulee tehdä heistä hyviä ihmisiä!" Tämä ei todista erikoisesti oikeauskoista mielialaa. Tunnustuksissaan (VIII) lausuu hän jälleenkääntymisestään seuraa vaan tapaan: "Minä ajattelin, että evankeeliumi oli sama kaikille kristityille, että perusopeissa saatettiin tulla erimielisyyteen ainoastaan, kun koetettiin selittää, mitä ei voitu ymmärtää, ja että sen vuoksi hallitsijan oli kussakin maassa määrättävä sekä jumalanpalveluksen muoto että käsittämättömät uskonkappaleet… Seurustelu ensyklopedistain kanssa ei ollut saanut minun uskoani horjumaan, vaan päin vastoin vahvistanut sitä, mihin lisäksi oli vaikuttanut minun luontainen vastenmielisyyteni kaikkia väittelyitä ja puolueita kohtaan. Tutkimalla ihmistä ja maailmaa olin tullut huomaamaan, että luonnossa on tarkoitusperiä, ja olin oppinut uskomaan sitä hallitsevaan järkeen. Lukemalla raamattua, etenkin evankeeliumia, jota minä olin useamman vuoden kuluessa harjoittanut, olin minä alkanut halveksia niitä pikkumaisia ja turhanpäiväisiä selityksiä, joita käyttivät Jeesuksen Kristuksen sanoista semmoiset, jotka kaikkein vähimmin kykenivät häntä ymmärtämään. Filosofia oli pääasiallisesti liittänyt minut siihen, mikä uskonnossa oli oleellista, mutta vapauttanut pikkumaisesta muodollisuudesta, jolla ihmiset olivat sen jumittaneet. Ja arvellessani, että järkevä ihminen ei kahdella tavalla saata olla, kristitty, arvelin minä, että kaikki muoto ja järjestys kussakin maassa oli lain kautta määrättävä. Tästä niin järkevästä, rauhallisesta ja sosiaalisesta periaatteesta, jonka vuoksi minua on niin kauheasti vainottu, seurasi, että kun minä tahdoin olla kansalainen omassa isänmaassani, täytyi minun kääntyä protestantiksi ja palata takaisin isänmaassani vallitsevaan uskontoon."