Ei ole syytä epäillä, ja Rousseau on sen itsekin myöntänyt, että Rousseau on oppinut paljon ensyklopedistalais-ystäviltään. Hänen ajatuskykynsä hioutui, hänen näköpiirinsä laajeni, hänen kirjallinen aistinsa heräsi. Dusaulx on (teoksessaan De mes Rapports avec Jean Jacques Rousseau. Paris 1798), kertomuksen mukaan, joka polveutuu Holbachilta ja muilta Rousseaun aikaisemmilta ystäviltä, kuvannut Jean Jacquesin ensimäistä esiintymistä ensyklopedistain piirissä. "Täällä hän oppi, mikä näkyy useista hänen teoksistaan, taitavasti väittelemään asian puolesta ja vastaan. Kun hänellä oli jokin aine käsiteltävänä, tai kenties jo oli muodostanut siitä varman mielipiteen, esitti hän sen niille, joita hän piti opettajinaan, saadakseen peltonsa hedelmälliseksi, silläkin uhalla, että hänen ehkä olisi pakko muuttaa mieltä. Nämä miehet, joista useimmat olivat hyvin harjaantuneita niissä seikoissa, väittelivät ja keskustelivat esitetyistä kysymyksistä keskenään. Sen kautta hän ollen jo luonnostaan kaunopuheinen tuli niin peljättäväksi taistelussa, ettei kohta kukaan kyennyt vastustamaan häntä, silloinkin kun hän puolusti mahdottomia paradoksia… Parooni Holbachin uusi ystävä, joka oli arka ja kömpelö käytökseltään, ja samalla viehättävän tuntehikas ja suuresti rakasti somuutta, mikä muodosti omituisen vastakohdan hänen yksinkertaiselle puvulleen, miellytti kaikkia. Vaativaisimmallakaan ei voinut olla mitään muistuttamista hänen mielentilassaan tai käytöksessään. Ainoastaan siitä 'hienot ihmiset' moittivat häntä, että hän oli aran kohtelias, joka heistä tuntui vähän maalaiselta; siinä suhteessa on hän parantunut, mutta ainoastaan heittäytyäkseen päinvastaiseen liiallisuuteen. Siihen aikaan ei Rousseau suinkaan ollut ihmisvihaaja, vaan altis, täysin luottavainen ja avonainen. Hän luotti muihin, vaikka ei itseensä; hän pysyttäytyi syrjässä, ei kilpaillut kenenkään kanssa ja kysyi mieluummin kuin antoi varmoja vastauksia… Semmoinen oli, sen mukaan kuin minulle on kerrottu, Jean Jacques siihen aikaan, kun hän ensiksi alkoi liikkua pääkaupungin seuroissa." — Tästä kuvauksesta nähdään, kuinka suojelevalla tavalla Rousseau otettiin vastaan holbachilaiseen seurapiiriin. Kun hän yhtäkkiä toi esille uudet ajatuksensa, ei niitä otettu täydeksi todeksi, ja kun hänen itsetuntonsa suureni herätyksen jälkeen, arveltiin kirjallisen menestyksen — jota hänen ystävänsä olivat taipuvaiset lukemaan omaksi ansiokseen — nousseen hänelle päähän. Äkkiä huomattiin hänen, niinkuin Dusaulx sanoo, muuttuneen valkeasta mustaksi! —

Ennenkuin syvemmälti ryhdymme tarkastamaan sisäistä, varsinaista ristiriitaisuutta Rousseaun ja ensyklopedistain välillä, mainittakoon parilla sanalla ulkonainen syy hänen ja hänen entisten ystäväinsä välin rikkautumiseen. Siitä näemme, minkälaisiin suhteisiin Jean Jacques uudestaan oli sekaantunut, ja kuinka vähän hän oli onnistunut pääsemään edelle sitä yhteiskunnallista piiriä, johon hän tunsi niin huonosti soveltuvansa.

Rousseaun hyväntekijälle rouva d'Épinayllä, joka oli lahjoittanut hänelle idyllisen asunnon lähellä maapaikkaansa, oli Grimm rakastajana. Suhde Grimmin ja Rousseaun välillä oli vähitellen kylmentynyt. Grimm piti entistä ystäväänsä hulluna. Hän ei ymmärtänyt hänen luonnettaan, ja kylmästi ja masentavasti hän moitti Jean Jacquesille hänen teoksensa todellisia ja näennäisiä ristiriitaisuuksia, joihin tämä oli takertunut ajatuskykynsä hitaisuuden vuoksi sekä kiihkoisan innostuksensa kautta. Ja vaikka ei Grimm liekään suorastaan ollut mustasukkainen häntä kohtaan, niin hän kai arveli, että rouva d'Épinay, jolla paitse miestään jo oli rakastaja, ei enää tarvinnut ystävää. Hän koetti sen vuoksi työntää Rousseaun syrjään hänen suosijattarensa läheisyydestä. Kylmän kopeasti ja pilkallisesti kohteli hän sen vuoksi pitemmän aikaa Rousseauta ja sai hänet pikastumaan yhä uudestaan. Sattui sitten niin, että rouva d'Épinayn piti matkustaa Geneveen neuvottelemaan kuuluisan lääkärin kanssa. Ehdotettiin Rousseaulle, että hän seuraisi häntä sinne, ja Grimm ja Diderot vaativat häntä tekemään, mitä he pitivät hänen yksinkertaisena velvollisuutenaan hyväntekijäänsä kohtaan. Rousseau oli sairaloinen, eikä hänellä ollut varoja matkavarustuksiin, ei hän myöskään ollut halukas esiintymään synnyinkaupungissaan ylivuokraajan rouvan seurassa. Sitä paitse hän epäili (jota ei ole kumottu eikä näytetty toteen), että matkan varsinaisena tarkoituksena oli peittää rouva d'Épinayn ja Grimmin suhteen seurauksia, ja häntä harmitti se osa, jota hänen ystävänsä tahtoivat antaa hänen näytellä, sekä että he niin ylimielisesti tahtoivat opettaa häntä täyttämään velvollisuuksiansa. Lisäksi tuli vielä seikka, joka oli kaikista enimmin kuvaava ja vaikuttava.

Kuljeskellessaan metsissä lähellä l'Ermitagea oli Rousseau, sitä myöten kun Therèse kieltäytyi seuraamasta, yhä enemmän syventynyt erootillis-idyllisiin kuvitteluihin ja muistoihin. Samoinkuin nuoruudessaan ihaili hän ihanteellisia olentoja, ja kuvitteli itselleen maailman, jossa rakkaus ja ystävyys vallitsisivat viekkaudetta ja tyranniudetta. Niistä kuvista, jotka siten hänen mieleensä syntyivät, myöhemmin muodostui romaani La Nouvelle Heloïse. Hänen eläessään näissä unelmissa tuli hänen luokseen käymään läheisyydessä asuva aatelisnainen, rouva d'Houdetot, rouva d'Épinayn käly. Rousseau rakastui kohta hurjasti häneen; niinkuin hän luuli, ensi kertaa todellisesti. Se oli onneton rakkaus koska rouva d'Houdetotilla entisestään oli rakastaja. Rousseaun ahkerat käynnit hänen luonaan eivät jääneet huomaamatta; kenties oli Therèsekin mustasukkaisuudessaan tullut asiasta puhuneeksi; asia tuli tunnetuksi, ja koko seurapiiriä huvitti nähdä filosoofia ja moralistia onnettomana rakastajana. Holbach oikein matkusti maalle nähdäkseen tätä komediaa, ja satamalla satoi pistopuheita onnettoman Jean Jacquesin yli, joka tässä näytelmässä suoritti hyvin surkeata osaa. Rousseau syytti rouva d'Epinayta ja Diderotia salaisuuden ilmaisemisesta. Sana syntyi sanasta ja väli aikaisempien ystävien kanssa rikkautui lopullisesti Keskellä talvea (1757-58) muutti Rousseau l'Ermitagesta, jossa hän ei enää tahtonut viipyä päivääkään, taloon, jota kutsuttiin Montlouis ja joka oli toisella puolella Montmorencymetsää. Diderotiin rikkoi hän välinsä käyttämällä esipuheessa teokseensa Lettre à d'Alembert hänestä raamatunlausetta, jossa puhutaan ystävästä, joka uskottomasti ilmaisee hänelle uskotun salaisuuden. Holbackin kanssa sanotaan hänen riitautuneen jo ennen, kiihkeän kohtauksen jälkeen Holbackin talossa, jolloin Rousseau suuttui siitä, että isäntä ja hänen ystävänsä ilveilivät maalaispapin kanssa pilkoillaan ylistämällä murhenäytelmää, jota tämä luki heille.[8] Rousseau itse sanoo (Tunnustukset VIII, vert. kirje herra de St. Germainille 26 p. Helmik. 1770), rikkautumisen johtuneen siitä, että Holbach kerran aivan ilman syyttä useiden läsnäollessa kohteli häntä niin raa'asti, että hän päätti, ettei hän enää koskaan astuisi hänen huoneeseensa.

Riita tunnettujen kirjailijain välillä herätti suurta huomiota Parisissa, ylhäisimmissäkin piireissä. Sen johdosta lausuu ylhäinen aatelismies Castrien herttua seuraavat sattuvat sanat: "Herrainen aika, mihin minä tulen, kuulen minä vaan puhuttavan tästä Rousseausta ja tästä Diderotista! Eihän sitä enää voi käsittää! Mokomat, jotka eivät ole mitään, jotka asuvat kolmannessa kerroksessa!"[9] Pian kyllä saatiin ruveta välittämään ihmisistä, jotka asuivat kolmannessa kerroksessa — ja ylempänäkin. —

Vaikea on päästä selville, kenen puolella oikeus oli tässä ulkonaisessa rikkautumisessa, vaikka monet kirjallisuushistorian tutkijat ovat paraansa mukaan koettaneet asiata selvittää. Että Rousseau ei tässä tilaisuudessa ollut mikään sankari, on selvää. Todet ovat rouva de Staëlin sanat, että Rousseauta mieluummin pitää kuvailla ulkona ja vapaassa luonnossa: "Ihmisten kesken miellyttää hän meitä vähemmän." Se on kumminkin varmaa, että hän kärsi rikkautumisesta enemmän kuin hänen entiset ystävänsä. Yksinäisyydessään raskasmielisenä hautoi hän tätä eroa ja synnytti synkkää epäluuloa mieleensä. Grimm, Holbach ja Diderot selvisivät helpommalla asiasta; he pitivät häntä hulluna, kiittämättömänä, luopiona, ja herkesivät elämän hyörinässä pian suremasta kadotettua ystäväänsä.

Samalla oli heillä kuulevia korvia Rousseauta moittiessa, jota vastoin tämä sai turvautua omiin tunnelmiinsa tai hakea kevennystä puolustamalla asiaansa jälkimaailmalle. Se on myös varmaa, että sydämmellinen sana ystäväin puolelta olisi tuottanut sovinnon. "Ei koskaan", sanoo Rousseau, "ole ollut paloa minun sydämmessäni, jota ei kyynel ole voinut sammuttaa". Tätä keinoa ei käytetty. Pilkkaa ja ylimielisyyttä — ylimielisyyttä, jota jälkimaailma ei voi hyväksyä — oli se kohtelu, jota "valistuksen" sankarit osoittivat "pikku pedantille", niinkuin Holbachilla oli tapana häntä kutsua.

Syvemmät syyt rikkautamiseen ovat haettavat Rousseaun ja hänen ystäväinsä vastakkaisista luonteista, ja ennen kaikkea heidän edustamiensa henkisten suuntain vastakkaisuudesta.

Rousseaun ystävät olivat yleensä taipuvaisia asettumaan hänen ohjaajikseen, määräämään, kuinka hänen tuli elää ja kuinka täyttää velvollisuutensa. He koettivat erottaa hänet suhteestaan Therèseen ja tämän perheeseen. "Ei voi", sanoo Holbach (sen mukaan kuin kertoo Ginguéné: Lettres sur les Confessions de Rousseau. Paris 1791. s. 112) "kuvailla surullisempaa vastakohtaa kuin hänen Therèsensä ja hänen neronsa välillä. Diderot, Grimm ja minä teimme silloin ystävällisen salaliiton tätä omituista ja naurettavaa yhdistystä vastaan. Hän loukkautui meidän innostamme ja moitteestamme ja kävi siitä pitäen oikein raivoisasti meidän antitheresialaisen filosofiamme kimppuun." Ja tämä salaliitto sai pian toisenkin tehtävän. Rousseauhan "puhdisti" elintapansa, kieltäytyi tuottavasta työstä ja arveli voivansa elää nuottien kirjoittamisella. Silloin muodostivat, kerrotaan (Dusaulx: De mes rapports avec Jean Jacques Rousseau. Paris 1798. s. 27), hänen ystävänsä "pyhän liigan", auttaakseen häntä vastoin hänen tahtoaan ja tietoaan. Therèse saatiin helposti suostumaan tuumaan ja nyt käytettiin hänen yksinkertaisuuttaan hänen puutteidensa auttamiseksi. "Kullakin oli oma alueensa, toisella ruokatarpeet, toisella vaatteet ja niin edespäin. Siten petettiin meidän filosoofiamme aamusta iltaan, ja hän saattoi pitkät ajat tulla toimeen luopumatta itsenäisyydestään ja systemaattisesta köyhyydestään". Rousseau itse huomasi, mitä salassa tapahtui, voimatta sitä estää. Hän huomasi, ettei ollut niin helppo olla köyhä ja riippumaton, kuin voisi luulla (Tunnustukset VIII). Mutta kun samalla koetettiin estää häntä maalla asumasta, ja määrätä hänelle hänen velvollisuuksiaan, suuttui hän. Hänen ystäväinsä tuli olla hänen ystäviään, eikä hänen herrojaan, ja hyvät teot lakkaavat — arveli hän — olemasta hyviä tekoja kun niitä tungetaan toiselle. Kiitollisuus rasitti häntä, hän ei sitä voinut sietää — se oli vapauden rajoittamista, ja vapaus oli hänelle korkein kaikesta. Sanoipa hän kirjeessä (rouva de Créquille 1752): "Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, ja aina huomannut, että kiitollisuus ja ystävyys eivät viihdy rinnan minun sydämmessäni". Näillä perusteilla kieltäytyy hän vastaanottamasta aiottua lahjoitusta. Mitä enemmän hänen itsetuntonsa kasvoi, sitä vastenmielisemmin hän taipui siihen riippuvaan asemaan, johon häntä tahdottiin saattaa. Ja salainen tapa, jolla häntä tahdottiin auttaa, herätti hänen epäluuloaan ja oli syynä, että hän myöhempinä aikoina eli ainaisessa pelossa, että häntä vainottiin. Jo kirjeissä rouva d'Épinaylle ja St. Lambertille Lokakuulta 1757 puhuu hän ystäväinsä tekemästä salaliitosta, jonka tarkoituksena oli käyttää hänen köyhyyttään tehdäkseen hänet riippuvaiseksi. — Jollei siis Rousseau tuntenut ottamisen taitoa, niin eivät suinkaan hänen ystävänsä tunteneet antamisen taitoa.

Sen jälkeen kun Rousseau tuli itsenäisemmäksi ja oppi varmasti tuntemaan kutsumuksensa, hän tuskin liikkui niissä salongeissa, joissa hänen ystävänsä oleskelivat. Hän ajatteli, niinkuin jo olemme kertoneet, hitaasti, kun hänen täytyi ajatella ulkonaista käytöstä. Keskustelu, sanoo hän (Rêveries IV), edistyi nopeammin kuin hänen ajatuksensa saattoivat seurata: kun hänen siis täytyi ottaa siihen osaa, täytyi hänen puhua nopeammin, kuin hän saattoi ajatella, ja seuraukseksi tuli, että hän usein puhui tuhmuuksia ja sopimattomia, josta "ystävät saivat mieleistä aihetta säälimättömään arvosteluunsa". Ei huolittu, mistä ristiriitaisuus johtui, ja vielä vähemmin katsottiin, eikö näennäisten ristiriitaisuuksien takana mahdollisesti voisi olla syvempää yhteyttä. Rousseau puolestaan ei pitänyt naurusta, joka hänen mielestään oli "tuhmien todistuskappale, myrkkyä terveelle järjelle ja hyville tavoille". (Emile IV, Lettre è Vernet 29 p. Marrask. 1760). Hän moitti suuresti Molièrea, että hän Le Misanthropessa oli tehnyt rehellisen kunnon miehen naurunalaiseksi (Lettre à d'Alembert 1758). Huonosti hän siis mahtoi viihtyä piirissä, jossa sukkeluus leikitteli keveästi ja vallattomasta ja jossa nauru — syystä tai syyttä — usein oli ainoa todistuskappale.