Uskonto ja tiede
Kirjoittanut Harald Høffding
Tekijän luvalla tanskankielestä suomentanut Anto Södermann
Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsingissä, 1913
Jokaisen tuntemamme sivistyksen piirissä alkaa, työnjaon astuessa voimaan, kriitillinen tila. Aineellisella alalla ei yksityinen työntekijä enää voi tuottaa sellaista, mihin hän voi tuntea käyttäneensä kaikkia kykyjänsä. Yksilö voi enää useimmiten aikaansaada vain osan jostakin kokonaisuudesta, osan, joka vaatii vain yksityisen kyvyn käyttöä. Hänen voimansa ja neronsa kehitys käy siitä syystä yksipuoliseksi. Niinkuin hänen aikaansaannoksensa, niin hänen henkilöllisyytensäkin helposti jää vain katkelmaksi. Henkisellä alalla työnjako merkitsee, että taide, tiede, uskonto ja siveys, jotka aiempina aikoina olivat yhtä, erkanevat ja usein astuvat vastatusten riitelevinä valtoina. Varempina sivistyskausina oli uskonto se suuri keskinen elonvirta, johon kaikki henkiset voimat ja vietit antoivat lisänsä ja joka toiselta puolen täydelleen tyydytti taiteellisen ja älyllisen tarpeen, mikäli tuollaista tarvetta yleensä oli. Mutta aikaa myöten hakevat henkiset tarpeet tyydytystään eri teiltä. Tutkijantarvetta eivät enää tyydytä ne vastaukset, joita uskonnolliset aatteet voivat antaa elämän ja kokemuksen virittämiin moninaisiin kysymyksiin. Kehittyy erityisiä metodeja, menetelmiä, erityisiä muotoja kysymysten tekemistä ja vastausten etsimistä varten. Taiteellinen tarve painuu samoin yhä enemmän omille teilleen, ja siveelliselle arvostelulle haetaan omintakeista perustusta. Historia osottaa, että päinvastoin kuin nämä uutismuodostukset pyrkii uskonto pitämään kiinni vanhoista, kerran kiteytyneistä käsityksistään ja toimitavoistaan. Se vastustaa henkistä työnjakoa niinkauankun voi ja se koettaa niinkauankun mahdollista ummistaa silmiänsä henkisen elämän muuttuneilta ehdoilta. Siitä seuraa henkisen elämän rikkinäisyys ja hajaannus. Puuttuu tuota koontaa ja sopusointua, tuota kaikkien mielen voimien keskitystä yhteen suuntaan, joka aiemmissa olosuhteissa oli verraten helppo saavuttaa. Tästäpä riippuu, että on olemassa uskonnollinen ongelma ja että sellainen on edelleen oleva, kunnes hengenelämä yksilöissä ja koko sukukunnassa on saavuttanut uusia koottuja ja kokoavia muotoja sisimmän tarpeensa tyydyttämiseksi, — jos tuollaiset uudet muodot yleensä ovat mahdollisia.
Aion seuraavassa esittää vain muutamia kysymyksen älylliseen puoleen kuuluvia piirteitä. Koko kysymystä ei mielestäni ole tyhjennetty tältä puolelta sitä tarkastettaessa. Mutta on ylen tärkeää päästä selville siitä, mistä se vastakohta, joka yhä uudestaan viriää uskonnon ja tieteen välille, oikeastaan riippuu. Monesti löydetään — ja se koskee kumpaakin tässä vastakkain olevaa riitapuolta — tuon vastakohdan perustus väärästä paikasta. On paljon pintapuolista ja dogmaattista pöyhkeilyä tieteen todellisilla ja luulluilla tuloksilla toiselta puolen, ja toiselta puolen on paljon lyhytnäköisyyttä sen muutoksen suhteen, joka ajatuselämässä tosiasiallisesti on tapahtunut, vaikkapa jätettäisiinkin lukuunottamatta monet silmäänpistävät tulokset. Niissä yhteentörmäyksissä, joihin vastakohta vie, ei katsoja kaipaa rehellisyyttä toisen tai toisen puolen tunnustuksissa. Onhankin nykyään verraten vaaratonta tehdä tunnustuksensa, kävipä se suuntaan tai toiseen. Sitä vastoin on runsasta aihetta kaivata sitä älyllistä rehellisyyttä, joka ei päästä mieltä lepoon, ennenkun nuo suuret kysymykset on tutkittu kaikilta puolilta ja kaikilla käytettävinä olevilla keinoilla. Se ei, sitä pahempi, ole hyve, jota uskonnollinen siveysoppi olisi erityisesti terottanut, ja monet uskonnon vastustajat osottavat väittelynsä laadulla, etteivät hekään tunne sen asettamia ankaroita vaatimuksia. Mikä katsojan mielestä tästä puuttuu, on yhteydessä sen kanssa, että uskonnollisella väittelyllä nykypäivinä on enimmäkseen agitatsionin luonne. Kummallakin puolen tähdätään kannattajien saamista, levittämistä eikä syventämistä. Uusia ajatuksia ei tämä nykyaikainen väittely olekkaan luonut.
Minä puolestani en myöskään aio seuraavassa esittää uusia ajatuksia, vaan vanhoja ajatuksia, joita ei ole päästetty täysiin oikeuksiinsa.
Jos taannumme aikoihin, joina uskonto ei ollut vain apu ja lohdutus, vaan myös antoi vastaukset siihen, mitä ajatus silloin saattoi kysyä, — siis aikoihin, joina koko maailmankäsityksellä oli uskonnollinen luonne, — niin astuu kaksi omituisuutta erityisesti esille. Koko maailmankäsitys on luonteeltaan havainnollinen. Olemisto tajutaan kokonaisuudeksi, jonka yksityiset olopiirit voi havaita tai ainakin kuvailla mielessään, tarvitsematta irtaantua siitä, mitä aistit välittömästi näyttävät opettavan. Maailmanavaruus sellaisena, kuin miltä se aistimisesta ja fantasiasta näyttää, teki mahdolliseksi paikallisesti sijottaa kaikki ne suuret tapahtumat, joita uskonnollisessa julistuksessa puhuttiin. Ja kun tässä havainnollisuuden maailmassa tapahtui muutoksia, semminkin merkityksellisiä muutoksia, ei selitystä etsitty vaivaloisen tutkimuksen tieltä. Tuollaiset muutokset selitettiin henkilöllisten olentojen sekaantumisesta tapausten kulkuun. Havainnollisuus ja persoonallisten syiden periaate (jota voidaan laajimmassa merkityksessä sanoa animismiksi), nepä kuvaavat erikoisesti uskonnollista maailmankäsitystä.
Mutta sekä avaruuden käsite että syyn käsite ovat omintakeisen tiedontarpeen vaikutuksen alaisina muuttuneet tavalla, jolla tässä kohden on ratkaiseva merkitys.