Ajatus etsii järjestystä ja lainmukaista yhtenäisyyttä havainnoiden kesken, ja mistä se ei löydä järjestystä eikä lakia, siellä se koettaa laajentaa kokemusta, tehdä uusia havainnoita, sen toivon johtamana, että mikä, niinkauankun se pysyi eristettynä, näytti satunnaiselta ja tilapäiseltä, voi osottautua kokonaisen yhtenäisyyden jäseneksi sitä liitettäessä ja verrattaessa suurempaan kokemusten joukkoon. Usein sen myös täytyy pysähtyä syystä, ettei ratkaisua voida löytää; havainnot ovat joko liian harvoja tai ne ovat moninaisuudessaan ja erilaisuudessaan niin tyhjentymättömät, ettei yhteistä näkökohtaa voida asettaa. Silti ei ajatus sentään heitä vaatimuksiaan ja ihanteitaan menneiksi. Ehdotonta loppua ei voida saavuttaa; mutta siten lopetamme kysymyksellä, päädymme ongelmaan, ja sikäli ihmettely voi olla, ei vain viisauden alkuna, vaan myös sinä mielialana, joka vastaa viisautemme viimeistä sanaa. Sitä paitsi on, niinkuin olemme havainneet, olemassa aate, joka seuraa ajatusta sen tiellä alusta loppuun, syystä että se sekä merkitsee ajatuksen itselleen asettamaa tehtävää että samalla ilmaisee sen, mihin ajatustyö johtaa onnistuessaan: tapausten laeissa ja kokemustemme välisessä yhtenäisyydessä ilmenevän suuren maailmanjärjestyksen aate. Ajatus työskentelee näköpiiri korkeana, joskin tämä näköpiiri alati merkitsee sen rajaa, minkä ajatus voi saavuttaa.
Ajatus pyrkii siten ulospäin, käy tehtävästä tehtävään, hakee yhä uutta ainetta ja näköpiirinsä avartamista; usko sitä vastoin merkitsee mielen ja tahdon koontaa, keskitystä yksityiseen mielikuvaan, yksityiseen aineeseen, joka yksilön mielestä luo valoa elämään, se kun hänestä ilmaisee, mikä antaa elämälle arvon ja samalla mikä turvaa tuon arvon häviämättömyyden elämän aallokossa.
Ajatuksen ja uskon välisuhde on kuin keskipakoisen ja keskihakuisen voiman välisuhde. Korkeinta olisi yhdistää ajatuksen vireys ja sen laaja näköpiiri uskon sisäiseen hartauteen ja keskitykseen. Sepä tehtävä, se jokaiselle vakavalle pyrinnölle asetetaankin. Mutta sekä sukukunnan historiasta että yksilön elämästä käy ilmi, ettei tuota sopusointua niinkään helposti saavuteta. Viriää yhä uudestaan taistelu vastakkaisten voimain välille. Ehkä se on ikuista taistelua. Tuleehan, niinkauankun elämä kestää, uusia havainnoita, joita ajatuksen on järjestäminen ja yhdisteleminen, ja aika tarjoo uusia kokemuksia, joihin nähden uskon on merkitseminen kantansa. Tuo tehtävä saavuttaa sopusointu ajatuksen ja uskon välille, ilmaantuu siitä syystä yhä uudestaan uusissa olosuhteissa. Taistelua on siten jatkuva yhä uusissa muodoissa.
Niinpä se on yhdeksännellätoista vuosisadalla käynyt läpi eri asteiden. Vuosisadan alussa ennusti romantiikka, että henkinen työnjako oli muka lopussa. Hengenelämä oli oleva ykseys, joka eri muodossa ilmenisi taiteessa, tieteessä ja uskonnossa. Onneton taistelu olisi lopussa. Minkä ajatus käsitti, se oli muka vain sen toisin ilmaisemista, mitä taide näkemyksissään tajusi ja uskonto aavisti. Tanskassa Henrik Steffens julisti palausta henkiseen tilaan, jonka arveltiin olleen olemassa menneellä ajalla, joka ei tuntenut uudenaikaisia vastakohtiamme ja erotelmiamme, — ajalla, jota kuvaillaan seuraavasti: „Elävään toimintaan sukeutui kaikki, mitä nyt sanoista etsimme, kaikki luonnon mullistukset ja kehitykset, kaikki uskonnon salaisuudet. Itse elämällä, sellaisena kuin se puhtaana jumaluudesta kumpusi, oli välittömästi se merkityksensä, jota nyt vain aavistamme. Siitä syystä olivat kaikki mielikuvat eläviä. Ei sen hajottavan kuoleman merkkiäkään, joka uudempina aikoina on tehnyt tieteen ja runouden sekä niiden mukana uskonnon niin hirviömäisiksi.“ Huomaa että Steffens johtaa uskonnollisen alan pulmat tieteen ja taiteen itsenäistymisestä ja erikoistumisesta. Se ajatuskulku, jota hän tehosti, näytteli suurta osaa tanskalaisessa hengenelämässä aina Steffensin luennoista (1802) Martensenin dogmatiikkaan asti (1849). Mutta Tanskan kaksi suurinta uskonnollista persoonallisuutta, Grundtvig ja Kierkegaard, vastustivat sitä pontevasti, ja heidän esiintymisensä on aiheuttanut noiden kahden henkisen voiman välisen vastakkaisuuden jyrkkenemistä. Lisäksi tuli sitten vuosisadan lopulla luonnontieteen valtaava elpyminen, historiallisen menetelmän tunkeutuminen kaikille henkisille aloille ja jälleen heränneen kriitillisen filosofian käsitystemme pätevyyttä koskeva tarkastelu — niidenkin käsitysten, joita uskonto käyttää ilmaisuikseen.
Tällaisessa asiain tilassa saattoi tuntua luonnolliselta sellainen tapa pelastua vaikeudesta, jonka mukaan on tehtävä ehdoton jako ajatuksen ja uskon välillä, joten tarkotus oli pitää ne erillään toisistaan, koska se oli ainoa keino, jolla molemmat voitiin pelastaa. Kierkegaardin kirjotusten ja Rasmus Nielsenin luentojen vaikutuksen alaisena koetin nuoruudessani tuota keinoa, mutta sekä elämänkokemus että mietintä opettivat minulle, ettei se voinut viedä perille. Nuo kaksi hengenvaltaa eivät voineet jäädä kerrassaan välinpitämättömiksi toisistaan. Ajatus voi tehdä itse uskon, sen perusteet, sen ihanteet, ne mielikuvat, joista se ilmenee, tutkimuksensa esineiksi, ja toiselta puolen lähtee itse ajatustyö tarpeesta, joka on sukua sille, joka vie uskoon. Siten on syytä lähemmin tarkastaa niiden keskinäistä suhdetta, jotta sillä keinoin saataisiin selville, missä oloissa tuo niiden välinen kamppailu, jota ei ole kartettavissa, on otaksuttava tulevaisuudessa tapahtuvan. Me katselemme hieman toisin koko kysymystä nyt kuin romantiikka ja positivismi, yhdeksännentoista vuosisadan kaksi tärkeintä ajatussuuntaa, tekivät.
Kahdessa eri kohdassa, joita molempia on edellisessä lyhyesti kosketeltu, ilmenee sisäinen sukulaisuus tieteellisen ajattelun ja persoonallisen elämän kesken.
a. Kaikki tiede on pyrkimystä löytää yhtenäisyyttä hajanaisten ja erilaisten havainnoiden kesken. Kaikkina aikoina ovat ihmiset tunteneet siihen tähtäävää tarvetta. Nuo monet havainnot muuntuvat ehdottomasti ihmishengessä yhtenäisiksi kuviksi ja ajatuksiksi, yhtä ehdottomasti kuin ravintoaineet elimistössä muuntuvat lihaksi ja vereksi. Ajattelun eri kehitysasteiden välinen eroovaisuus riippuu siitä, kuinka monta ja kuinka tarkkoja havaintoja on käytettävänä ja kuinka huolellisesti niitä vertaillaan ja yhdistellään. Että täytyy olla olemassa yhtenäisyys, on edellytys, joka ehdottomasti tarjoutuu, — siinä, mikä meistä on lapsellista liikauskoa, yhtä hyvin kuin siinä, mitä sanomme tieteeksi ja mitä tuhannen vuoden perästä ei ehkä siksi sanota. Egyptiläisessä mytologiassa ei se aurinko, joka aamulla nousi, ollut sama kuin se, joka illalla oli laskenut; mutta ne liitettiin kumminkin toistensa yhteyteen siten, että aamuaurinko otaksuttiin olevan ilta-auringon poika. Newton huomasi kiven putoomisen maahan ja kuun maan ympäri tapahtuvat liikunnot saman lain esimerkeiksi ja Ørsted huomasi yhteyden sähkön ja magnetismin, veteen, välillä, joita siihen asti oli pidetty eri voimina. Muinaistutkijat ovat osottaneet pohjoismaiden jätinroukkioiden ja Kreikan vanhan ajan kupuhautojen historiallisen yhteenkuuluvaisuuden. Sielutiede osottaa, että mielikuvien tulo ja meno on määrättyjen ehtojen alainen, jotka voidaan yleispiirtein määritellä.
Tarve löytää yhtenäisyyttä ja ilo sellaisen löytämisestä perustuu, niinkuin jo olemme havainneet, syvälle itse persoonallisuuden luontoon. Sanomme ihmistä persoonallisuudeksi syystä, että hänen pyrintöjensä, hänen mielialojensa ja mielikuviensa kesken ilmenee yhtenäisyyttä, ja kuta pontevampi, omituisempi ja enemmän oma hankkima tuo yhtenäisyys on, sitä suuremmassa määrässä omistamme hänelle persoonallisuutta. Koskaan ei persoonallisuus tyhjene yksityiseen tilaan ja yksityiseen ilmaisuun, niin omituisia kuin nämä voivatkin olla. Persoonallisuudella on yhdellä kertaa runsas sisältö ja yhtyys, mikä on jotakin enempää kuin mikä yksityinen tila tahansa, ja persoonallisuuden mittapuuna on osaksi se ala, jonka sama persoonallisuus käsittää, osaksi se sisäinen läheisyys, jolla se yhdistää tuohon alaan kuuluvat ainekset. Tiedeppä ei ole muuta kuin yksi niistä muodoista, joissa runsaan sisällön ja yhtyyden tarve ilmenee, muoto, joka älyllisissä luonteissa ja tieteellisissä neroissa esiintyy erityisen selvästi. Se on itse aina persoonallisen elämän muoto eikä mikään satunnaisuus hengenelämässä, ei voi siitä syystä koskaan joutua olemaan puhtaasti ulkokohtaisessa suhteessa tuohon elämään. Muutamille luonteille voi tuottaa suurta henkistä tuskaa olla pakotettu tyytymään hajanaisiin tai ehkäpä ristiriitaisiinkin havaintoihin ja mielikuviin, niinkuin jokaiselle kehittyneelle persoonallisuudelle tuottaa tuskaa elämykset, vaikutukset tai mielikuvat, joita ei käy saattaminen sopusointuun luonteen ja koko elämänkatsannon kanssa. Niinpä se älyllinen rehellisyys, joka kaikesta kyvystään ja voimastaan kerää saatavissa olevia havaintoja ja yhdistää ne niin selvään ajatusyhteyteen kuin mahdollista, on sekin hyve, jonka merkitys ja välttämättömyys kasvaa sitä suuremmaksi, kuta selvemmäksi tieteen ja persoonallisuuden välinen sukulaisuus käy. Ei jokainen voi olla tiedemies, mutta yhä useampia teitä myöten käy mahdolliseksi päästä yhteyteen sen tietoaarteen kanssa, jonka sukukunta on vaelluksellaan saavuttanut, ja yksilö on vastuussa siitä tavasta, jolla hän tuollaista mahdollisuutta käyttää. Se on sellaista totuudenrakkautta, johon ei varempina aikoina syystä kylläkään voitu niin paljon painoa panna. Totuudenrakkaus saattoi silloin ilmetä vain vilpittömyytenä, huolenpitona tunnustuksen ja uskon välisestä yhtäpitävyydestä, tai persoonallisena totuutena, huolenpitona uskon ja persoonallisuuden todellisen sisäisen elämän ja riennon yhtäpitävyydestä. Ja se seikka, että syntyy paikka uudelle totuudenrakkauden lajille, on todisteena siitä, ettei ajattelun ja uskon välinen vastakohta voi pysyä ehdottomana.
b. Kenties joku sanoo, että tiede sittenkin vierottaa persoonallisesta elämästä koettaessaan keksiä yleisiä lakeja, joihin nähden yksityisillä tilaisuuksilla, tapauksilla ja yksilöillä on vain häviävä merkitys. Kauas tuolle puolen yksilöllisten kohtalojen ja niiden ahtaiden piirien, joissa ne kehkeytyvät, loitos avaruuden ja ajan silmänkantamattomiin maailmoihin, joissa yksityinen ihmiselämä häipyy näkyvistä, pyrkii ajatus innoissaan keksiäkseen olemiston järjestyksen ja lainmukaisuuden. Joka persoonallisuus on yksityinen ja yksilöllinen, määrättyyn aikaan ja paikkaan sidottu, mutta tiede pyrkii universaaliseen, yleiseen. Tältä kohtaa on kenties jyrkin vastakkaisuus tieteen ja personallisuuden välillä löydettävänä.
Totta on, että tiede on viettänyt suurimmat voittonsa osottaessaan yleisiä lakeja ja se on toistaiseksi myöskin pysyvä sen tähdellisimpänä tehtävänä. Mutta ei ole oikeutettua pitää sitä tieteen korkeimpana tehtävänä ja lopullisena ihanteena. Tehtäväksi jää yhä edelleen osottaa, missä yksityisten olomuotojen paikka on siinä suuressa maailmanjärjestyksessä, joka toiselta puolen kannattaa niitä ja jota toiselta puolen ne itse osaltaan pitävät voimassa. Yleisten lakien tuntemus on lopulta keinona yksityisten, yksilöllisten olomuotojen ymmärtämiseksi. Keksiäkseen yleislait on ajatuksen jaettava nuo olomuodot niiden alkuosiin; sillä laaja-alaisimmat lait koskevat olioiden alkuosien keskenäisiä välisuhteita. Oliot ovat tehtävät yksinkertaisemmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat, jotta yleisimpiä näkökohtia voidaan käyttää. Mutta kun tämä työ on tehty, on jälleen yhdistettävä se, mikä on hajotettu osiinsa ja annettava lakien ja näkökohtien myötävaikuttaa kokemuksen tarjoomien yksityisten, määrättyjen kokonaisuuksien ymmärtämiseksi. Se merkitys, joka kehityshypoteeseilla on ollut viimeisinä puolenatoistasataa vuonna, viittaa siihen suuntaan. Keksityt yleislait käytetään muodostamaan käsitystämme aurinkokunnasta, taivaankappaleiden ja elollisten olentojen kehityksestä. Siten saa itse luonnontiede historiallisen leiman. Psykologiassa ei ole kysymys vain mielikuvien ja viettien vuorovaihtelua selittävien yleislakien keksimisestä, vaan niiden käyttämisestä määrättyjen yksilöllisten persoonallisuuksien ymmärtämiseen. Ja sosiaalinen tilastotiede on auttava meitä ymmärtämään yhteiskunnan kehitystä. Lakien yhteisvaikutuksesta todellisissa olomuodoissa, siitä on viime kädessä kysymys. Joka yksilö on, niinkuin H. C. Ørsted sanoo, „yhdynnäisyys“[[3]]; sen olemassaolo perustuu lakien yhtymiseen, yhteisvaikutukseen. Ja niinkuin vielä aikaisemmin Leibniz lausui: yksilöllisyyttä opimme tuntemaan siitä kehityslaista, joka on voimassa sen eri tiloista. Tieteen tehtävä on lopultakin biografinen, „elämäkerrallinen“. Niiden kokonaisuuksien täydellinen ymmärtäminen, joita kokemus meille osottaa niiden taukoomattomassa taistelussa olemisestaan, — tähtikuntien, taivaankappaleiden, eliöiden, persoonallisuuksien, yhdyskuntien — olisi tieteen todellinen loppupäätös, mutta se on alati pysyvä ihanteena. Nimenomaan kaikkeen kehitysoppiin kuuluu tuo jo mainittu seikka, että on vaikeaa, ellei mahdotonta, kokeellisesti tarkastaa oletuksien todenperäisyyttä, koska tällöin viime kädessä olemme tekemisissä „unikumien“, „ainokaisuuksien“, olomuotojen kanssa, jotka esiintyvät vain yhden kerran kokemuksessamme. Tässä voi siten aina olla puhe vain likimääräisyydestä. On aina oleva irratsionaalinen, mitaton, suhde yleisen ja yksityisen välillä.