Entäs sitten metsä! Ajatteleppas, että yhtenä päivänä olin ihan menehtyä eräässä metsässä, kun en vielä koskaan ole voinut aavistaa, millainen oikeastaan aarniometsä Suomessa on. Olin tiluskartan mukaan ratsastanut ja kulkenut useimpia päiviä tutustuakseni tilaan — osapuilleen — sillä se on niin laaja, ettei sitä voi kuukausissakaan kulkea läpikotasin. Täällä on muun muassa kaksi ulkotilaa ja kaksikymmentäviisi metsätorppaa. Huomasin etten kertaakaan taivaltaissani sattunut seutuun, jonka piti kartan mukaan olla pelkkää saloa, mihin ei yksikään polku johtanut. Kaikki tutkimattomaksi jäänyt on minua aina houkutellut — ja siksi tuokin erämaa houkutteli minua. Kartan mukaan siellä oli metsää, ja metsää vakuutti kansakin siellä olevan. Sillä miesmuistiin ei sieltä ole mitään kaadettu.
Sentähden heitin pyssyn olalleni yhtenä päivänä viime viikolla ja ratsastin erääseen torppaan, joka oli sielläpäin. Jätin hevosen sinne ja lähdin kulkemaan jalan kohti tuota tuntematonta aluetta.
Metsät täällä ovat kovin huonosti hoidettuja ja perkaamattomia. Missä palsta on hakattu, siellä on kyynärän korkuiselta oksia ja risuja maassa. Kaatuneita puita ei kukaan ole viitsinyt korjata. Tämä kaikki osottaa sellaista sekasortoa ja tuhlausta, joka uusmaalaiselle on vallan käsittämätöntä. Voit sentähden arvata ihmetykseni, kun noin tunnin taivallettuani näin edessäni ikivanhan, jylhän, äärettömän hirsikkometsän — samallaisen kuin jo kerran ennenkin Linderin Mustiossa, mutta siinä ne kuitenkin erosivat, ettei maa ollut täällä ruskeaa ja kovaa, vaan pehmosta ja heleänvihreää. Oikea luonnon temppeli! Silmänkantamattomiin mahtavia, pystysuoria, korkeita runkoja, ja niiden juurella vihreä sammalmatto, niin puhdas ja hieno kuin Frankfurt am Mainin Palmengartenin etummaisin kukkapenger. Olenhan jo vanha ja raihnainen, enkä luullut enää milloinkaan saavani tällaista iloa. Mutta kun näin tuon näköalan, näin silkosen, hohtavan vihreän sammaleen kasteessa kimmeltävän, kaiken muun ollessa vielä harmaana lumen jäleltä — silloin tunsin jonkunlaista nuoruuden riemastusta, tunsin kevättunnetta, minä, vanha, haudanpartaalla hoippuva mies, ja aloin korkeaan ääneen laulaa:
Wer hat dich, du schöner Wald, aufgebaut, so hoch da droben?
Sammalmatto oli tasainen kuin lattia — ei katajapensasta, ei puunvesaa ei kiveä missään. Tasainen vihreä matto vaan ja jylhät pilarit, jotka kannattivat hiljaa humisevaa holvia yllään. Kuulin metsoja lähtevän lentoon, kuulin kotkan kimeän houkutushuudon ja haukan vihellyksen korkealla puidenlatvain yläpuolella. Tuolla, kaukana runkojen lomissa häämötti jotain punasta — pakoonluikkivan ketun tuuhea häntä. Oh, sellaisen pitäisi metsän olla, oikean metsän, joka sen nimen ansaitsee!
Useimmat rungoista oli vielä neljän sylen korkeudelta kaksi jalkaa läpimitaten, mutta jotkut olivat varmaan kolme, kolme ja puoli, jopa neljäkin jalkaa. Voi, kunpa jotenkin voisi siirtää tuon metsän lähemmäksi sivistysalueita tai sivistysalueet lähemmäksi tuota metsää, niin siitä tulisi miljoonia — niin, varmaankin metsä silloin häviäisi. Ja jos nuo miljoonat nyt eivät olisi tarpeen, niin saattaisihan pikku oikusta pitää tuollaista koristusta — vaikka tuskinpa ukko Lind siitä nautti.
Äkkiä huomasin, että voimani olivat kokonaan lopussa. Sillä olin yhä useammin, kulkiessani eteenpäin metsässä, ruvennut vajoamaan sammaleeseen, milloin polviin, milloin haaroihin saakka, väliin toinen, väliin molemmat jalkani. Koko tuo kaunis, silkonen sammal oli kaatuneiden jättiläisten kääriliina, jättiläisten, vielä suurempain kuin tämän uudelleen nousseen polveksen. Olin ajattelemattomasti tai oikeammin vain metsää ajatellen, kulkenut eteenpäin, ajattelematta paluumatkaa ja heikkeneviä voimiani. Ja nyt vajosin taas yhteen aukkoon seisoen siinä huohottaen, jalkani syvällä puunoksain tai runkojen välissä.
Olin kulkenut ainakin kolme kilometriä metsään — oli siis ainakin kolme kilometriä takaisin. Ja voimani pettivät äkkiä. Täällä ei ollut ihmisiä käynyt kymmeneen, kahteenkymmeneen, ehkei kolmeenkymmeneenkään vuoteen. Saattoipa vielä kulua kymmenkunta vuotta, ennenkuin kukaan löysi tänne. Jos nyt kurja sydämeni sattuisi pakahtumaan tai joku suoni heikoissa aivoissani katkeisi — niin ei kukaan milloinkaan saisi tietää, miten ja missä Polle Biörenstam päätti päivänsä!
Mutta sydän ei pakahtunut vielä tällä kertaa ja aivotkin kestivät. Temmastuani sitten jalkani irti ja hetkisen levähdettyäni, ryömin ylös ja iskien pyssynperällä edessäni sammaleen, ryhdyin tekemään paluumatkaa. Kauan se kesti — mutta hoiperoiden ja levähtäen, huipuillen ja eteeni koetellen, pääsin sieltä kuitenkin vihdoin pois.
Ja nyt olen miltei yhtä väsynyt kirjottamisesta. Ensikerralla enemmän.