Tiistaina sain vastauksen. Hän kummasteli suuresti, että pyysin asuntoa hänen huoneistossaan ja yritin siellä käydä isännästä ja komennella hänen palkollisiaan. Pitihän minun käsittää, ettei pehtori voinut asua huoneissa, jotka olivat ainoastaan herrasväen ja heidän vieraittensa käytettävinä, samoin ei myös valtani ulottunut itse taloon. Hän uskoi kyllä, että kuka tahansa hänen alaisistaan viihtyisi hyvin, viihtyisi paremminkin päärakennuksessa kuin omissa huoneissaan, mutta toinen juttu oli, jos hän ja hänen vieraansa sitten pitäisivät myös huoneita yhtä hyvinä ja hauskoina kuin ennenkin. Eikä hän myöskään voinut käsittää, että reipas, kelpo pehtori olisi liian hieno asumaan — ainakin tätä lyhyttä aikaa kesään, jolloin tarpeen vaatima siistiminen saattoi tapahtua — huoneissa, joissa väki tähänasti oli vähääkään valittamatta hyvin viihtynyt. Kuitenkin, koska minulla todella saattoi olla syytä tyytymättömyyteen, oli hän kirjottanut tuomarilleen ja pyytänyt häntä viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin, jos hän katsoi ne tarpeen vaatimiksi. Mutta päärakennuksesta minun tuli poistua, sen hän tahtoi ja määräsi.
Ei se eukko päästä nenälleen, kuten näet. Sen huomaa niin hyvin sanoista kuin kirjotuksestakin — miltei miehen käsiala. Mutt'en ole minäkään hellempiä — jonkatähden saattaa tapahtua, etten vallan kauan täällä ole.
Seurauksena tästä kirjeestä ja tuomarin tulosta oli kuitenkin se, että vastaiseksi sain huoneen erään iäkkäämmän naisen luona, joka hoitaa maitokammaria ja pitää taloutta väelle — minulle tietysti myöskin, koska olen perheetön. Tuolla iäkkäällä naisella on kaksi hiukan yli viidenkolmatta vuotiasta tytärtä, jotka — ainakin itse mielestään — ovat suloisia enkeleitä, ja tahtoisivat selvästi molemmat minun, sekä Miina että Liina. Et voi aavistaa, miten lempeitä silmäyksiä he heittävät minulle.
Ja miten uskovat salaisuuksiaan!
Oikeutta myöten he olisivat nyt Siltalan omistajia tai perillisiä, sillä vaikka heidän äitinsä nimi yhä edelleenkin oli Strömmer, olivat he kuitenkin ukko Lind-vainaan tyttäriä. Mutta vanhuudenpäivinään — ukko oli seitsemänkymmenenvuotias kuollessaan — oli hän joutunut tuon juonittelevan akan pariin, joka sai narratuksi hänet naimisiin kanssaan. No niin, mutta kylläpä pinteisiinkin joutui. Niin oli ollut akkavallan alla, että tuskin henkiä uskalsi omissa huoneissaan.
"Ja luuleekos pehtori hänen edes seurustelevan kanssamme? Ei, vaikk' on kuulemma ollut rutiköyhä — köyhempi kuin me koskaan. Suurena kunniana saamme pitää, jos hän kartanolla tai puistossa armollisesti alentuu ystävällisesti kyselemään terveydentilaamme. Mokoma natu!"
Mutta — kiirehtivät he selittämään — vaikka hän sai puijatuksi ukon testamentintekoon — emme jääneet ihan osattomiksi kuitenkaan mekään. Meillä ei ole paljaaltaan oikeus asua täällä vapaasti miten kauan miellyttää, vaan ompa vielä rahaakin pankissa.
Heillä on selvillä koko seudun asiat, noilla kahdella — luulen kohta tuntevani kaikki ihmiset peninkulmain päässä ympäristöllä, tunnen koko heidän elämänsä aina syntymästä saakka. Säästän sinua juoruilta. Se minua yksin huvittaa, että sain tietää Hjalmar af Silfverskiöldin maatilan olevan täältä ainoastaan viiden peninkulman päässä.
Muistatko miten ihmettelimme hänen kertomuksiaan ja luulimme että hän vaan tahtoi peijata meitä? Mutta eipäs niinkään, täällä nyt näen todellisuudessa, mitä silloin emme voineet käsittää. Ajatteleppas, täällä Siltalassa ei ole puimakonetta, ei niittokonetta, ei heinäharavaa, ei edes kunnollista auraa — ja kuitenkin viisisataa kuusikymmentä tynnyrinalaa aukeata maata. Kaikki sanovat, että paitsi apilamaata on kaikki muu luonnonniittynä. Ja kuitenkin täällä ruokitaan kaksisataakahdeksankymmentä lypsylehmää, kaksikymmentä kahdeksan hevosta, kuusi härkää, juottovasikoita kautta vuoden — puhumattakaan yhdeksästäkymmenestä lampaasta, parista tusinasta sikoja ja äärettömästä kanapaljoudesta. Täten ei luonnollisesti jää mitään tähteelle, kun elintarpeet ovat otetut. Tämä on ihan mieletöntä tuhlaamista — maailma ei ole Siltalaa varten eikä Siltala maailmaa varten — omilla tullaan toimeen, mutta kaikki myös menee. Täällä korjataan eloa vaan puolet — ja tuskinpa puoliakaan — siitä mitä olisi korjattavissa, ja kuitenkin on kaikkea liikenemään, sillä nykyisissä olosuhteissa on matkojen pituuden tähden ihan mahdotonta mitään myödä, eläimille mätetään kaikki, mitä ihmiset eivät jaksa syödä. Ja kaikkea mitä täällä ei kasva, kuten esim. rahaa — sitä ei myös ole. Siksi ei ukko Lindillä ollut milloinkaan "varoja" hankkia itselleen koneita, hän ylläpiti mieluummin lukemattoman suurta laiskottelevaa väkijoukkoa. Se on pöyristyttävää, mutta vallan totta.
Paraimmat pellot ovat paljaana kivenä — toisin sanoen saroilla on valkosia, kauniita, kovia mukulakiviä, muutamat perunan, toiset aina ihmisen pään kokoisia, ja niin tiheässä kuin Turun katukivet. Ja kun kummastuneena kysyin, miksi niitä ei noukittu pois, niin minulle selitettiin, että maa ja vilja kuivuisi, elleivät kivet olisi säilyttämässä kosteutta. Oletko milloinkaan kuullut hullumpaa?