"Todellakin — minulle on sanottu, että Siltalan kuollut omistaja olisi ollut seitsemänkymmenen vanha ukko?"
"Mieheni eli todella seitsemänkymmenen vuoden ikäiseksi."
Ja niin hän oli kietonut tämän nuoren naisen itseensä ja yhä vaan elänyt ymmärtämättä kuolla!
"Miehet ovat itsekkäitä", sanoin.
Voi, jos olisit nähnyt sitä vihan silmäystä, jonka nämä sanani herättivät! Hän kalpeni, kalpeni, sanon minä, jotta silmänsä näyttivät mustilta.
"Mutta kapteeninrouva huomautti, että olin rikkonut velvollisuuteni, kun en lausunut teitä tervetulleeksi. Tätä syytöstä en ole ansainnut, sillä kun olen kotoisin toiselta maankulmalta, jossa pehtoreita ei majoteta sikolätteihin, niin en tiennyt, vaikka kapteeninrouva ja hänen vieraansa olisivat pitäneet lähenemistäni sopimattomana."
"Luulenpa tosiaankin", hän vastasi, "että pehtori on kylliksi häpeämätön tunteakseen itsensä loukatuksi siitä, ettette saaneet asettua minun huoneisiini asumaan!"
"Häpeämätön — en, hyvä kapteeninrouva, sitä minä en ole. Ja mitä loukkaantumiseen tulee — en, hyvä kapteeninrouva, en loukkaantunut lainkaan — tuo ei koskenut minuun. Mutta ei ole niinkään helppoa, heti mukaantua vallan uuteen ympäristöön. Asetuin sentähden mieluummin odottavalle kannalle sen kirjeen jälkeen, jonka sain, varsinkin kun en tiennyt, olivatko vieraanne mahdollisesti vielä arkatuntoisempia kuin te itse."
"Kuulkaa nyt pehtori, niillä seuduilla, missä olette tähän asti ollut, olkoon nyt asian laita kuinka hyvänsä — se ei minua koske. Mutta täällä tehdään erotus isännän ja palkollisen välillä — sen välillä joka palkkaa ja sen joka palkataan. Ellette tahdo elää maassa maan tavalla, niin teette itsenne mahdottomaksi — minä en aio muuttaa mielipiteitä enkä tapoja."
Kumarsin ainoastaan.